Piha ilman sua

Käykäähän ajan kuluksi lukemassa ystäväblogia: Piha ilman sua.
http://pihailmansua.sarjakuvablogit.com/

Ystävä nuoruudesta lähestyi minua, ja ehdotti blogien jakamista. 

"Tottakai, mikäs siinä!" Suostuin heti. :)

Blogi olikin sitten oikeastaan pienoinen shokki. Sarjakuva koostuu paljon puhuvista kuvista koskien lapsettomuutta. Jälleen toistan samaa: koskaan ei voi tietää toisten taustoista, kun ajatellaan lasten hankintaa. Älä utele. Älä taputa vatsaa. Älä painosta. 

"Muutamat ystävät tietävät siitä, että meille lasten saanti ei ole mitenkään yksinkertaista. Siitä huolimatta kohtaan lähes viikoittain vatsanseudun tuijottelua. Pahimpia ovat ne, jotka tietävät taipaleestamme, mutta silti heillä on pokkaa tulla silittelemään vatsaani ja kyselemään lasketun ajan perään. Törkeimmille kyselijöille minulla on tapana pamauttaa yhtä törkeästi takaisin. Yleensä heitän jotain siitä, että on turhaa silitellä tyhjää läskimahaa, koska en voi koskaan saada lapsia. Sen jälkeinen hiljaisuus on hunajaa korville ja pieni nostatus omalle itsetunnolle."

Olen kiitollinen kahdesta pienestä ihmeestäni, ja vaikka Namulla onkin kallon leikkaus edessä, en vaihtaisi mitään. Olen onnellisempi kuin koskaan elämässäni, ja kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut <3

Ystäväni lapsettomuus ja tuska kouraisee syvältä. Tekisi mieli itkeä ja raivota. Tuntuu niin epäreilulta. 

Asiat saavat taas uutta perspektiiviä. Ole kiitollinen siitä, mitä sinulla on <3 Nauti elämästä, vaikka se olisi välillä vaikeaa <3 

Ystävälleni: En voi kuvitellakaan mitä olet joutunut käymään läpi, ja mitä sinua vielä odottaa edessäpäin. Voin vain uskoa parempaan huomiseen kanssasi ja olla täällä, jos joskus minua tarvitset <3 Kuuntelen. 

NOLLAA POLLA, MAMA!

Hiljaiset illat, lapset nukkuvat, mies saapuu töistä vasta yhdentoista aikoihin.. 

Mitä tekee äiti? Tuijottaa televisiota? Nukkuu?

Eihän sentään! Tämä mamma heittää aivot narikkaan.

Jos osaisin soittaa jotain soitinta, soittaisin varmaan musiikkia hiljaisiin hetkiin, kun haluan tekemistä, mutta en juurikaan jaksa ajatella.

Niinpä tyydyn tekemään palapelejä tai värittämään värityskirjaa. 

Rentouttavaa, kivaa puuhaa, jossa hermo lepää. Saa olla melkein kuin lapsi taas.

Tai sitten pelataan monopolia!! Siinä joko menee hermot tai ei :D

Seuraavaksi ehkä alan täyttämään ristikoita, muovailemaan koruja tai arkartelemaan tonttuja talon täydeltä joulua varten. Who knows? Teen mitä huvittaa.

Ooo, ja kyllähän kirjastosta kävin pokkaamassa pari kevyttä kirjaa.

Lasten suusta: huomisen ruoka

Istuimme Hugon kanssa iltapalalla.

Äiti: "Onko sulla jotain ruokatoiveita huomiselle?"
Hugo: "Ömm... Mä vahingossa söin mun toiveet.."

Kun omat jalat horjuu...

Maanantaisen Husuke-käynnin jälkeen omat voimat loppuivat. Kuin olisi puhkaistu ilmat pois pallosta. Väsytti, fyysisesti ja henkisesti, kroppaa kolotti ja itketti.

Kaipa se kaikki odotus, jännitys ja pelko purkautuivat kuplana pois.

Ystävät kyselivät päivästä, mutten löytänyt energiaa vastata. Sekin tuntui liian suurelta asialta, vaivalta.

Isälle toki soitin ja kerroin, miten maanantaina meni. Äiti oli ollut mukana sairaalassa, joten hän ymmärsi hyvin uupumukseni.

Myönnän heti, että kun tiistaina vein Hugon tarhaan, palasin kotiin nukkumaan siihen asti, että oli aika hakea ukko takaisin kotiin. Loppupäivän Hugo sai katsella piirettyjä ja jopa syödä omassa huoneessaan. Namu hoitui tässä sivussa, niin kovin kiltti on tuo tyttö.

Kun vihdoin löysin sitä voimaa vuodattaa tapahtuneet ystävilleni, se helpotti huomattavasti. Tytöt kuuntelivat ja sain sanoa suoraan, että olen ihan loppu, väsynyt.

Itseäni lainaten: "On tämä vaan niin helvetin rankkaa."

Ystävieni vastaukset, se tuki ja rakkaus, saivat minut itkemään. Tytöt sanoivat juuri ne asiat, joita tarvitsin kuulla. Että en ole yksin.

"MITEN VOIN AUTTAA? Siivoanko? Haenko Hugon tarhasta? Vienkö tytön päivällä ulos, jotta voit nukkua?"

"Sano, jos voin mitenkään olla avuksi. Mitä vaan."

Teille ystävät: Ootte parhaita! Se, että sain purkaa kaiken patouman, pelot, itkut, raivot ja väsymyksen teille, on jotain korvaamatonta. Että kuuntelitte ja olitte SIELLÄ, ihan lähellä. Valmiina auttamaan missä tahansa, milloin tahansa. 

19 Vuotta ystävyyttä osoittautuu näin.

TYTÖT, OLEN TÄÄLLÄ MYÖS TEITÄ VARTEN! 

Kyllä tällä tuella taas jaksaa. KIITOS! <3

Tauteja ja Husuke-käyntejä

Keskiviikkona 14.10 oli aika varattuna Namun nukutukseen ja kallon kuvauttamiseen Husukessa.

Valitettavasti Namulla oli jo toinen viikko räkätautia menossa, joten jouduin perumaan ajan. Ohjeissa, kun lukee, ettei räkäistä lasta nukuteta.

Soitin siis Husukeen ja juttelin hoitajan kanssa. Nimen unohdin heti, mutta kiva nainen oli. Arvioin tytön nuhaisuuden olevan jo voiton puolella, ja päätimme kokeilla tulevana maanantaina kuvauttamista omassa unessa.

Se olisi ollut ihanteellisinta, sillä silloin 22.10 olevaa kirurgin tapaamista ja leikkaussuunnitelman tekoa ei tarvitsisi peruuttaa.

Sanomattakin selvää, ettei siitä kuvauttamisesta mitään tullut. Ensinnäkin oli ohjeistettu, että Namu olisi syömättä ja nukkumatta kolme tuntia. Automatkalla tyttö sammui kuin kynttilä. 

Vuoroa odotettiin käytävällä istuen. Ne saamarin sairaalan käytävät ja karseat seinät. Ahdisti jo pelkästään se istuminen siellä. Varsinkin, kun koko oma sisäinen maailma huusi, ettei mun lapsi kuulu tänne!

Kuvaushuoneessa Namun olisi pitänyt nukkua pää suorassa ja kädet alhaalla painavien lyijypeitteiden alla, sekä olla liikkumatta samalla, kun kone hurisee ja kirkkaan punaiset lasersäteet valaisevat kasvoja.

Sain välillä tytön uneen, mutta aina havahtui, kun jotain tapahtui. Sitten kuulin röntgenhoitajalta, ettei vauvaa olisi tarvinnut olla syöttämättä. Päinvastoin. Yleensä vauva syötetään maitoa täyteen ennen kuvausta, jotta lapsi nukkuu kylläisenä sikeää unta. 

Menin siis syöttämään tyttöä sivuhuoneeseen. Ensin vaikutti hyvältä, Namun silmät lupsuivat taas kiinni. Kunnes..

Kunnes vatsa oli täynnä, tyttö nosti kasvonsa äitiinsä päin ja alkoi naureskella! Ihan itseäkin alkoi hymyilyttää. Peli pelattu, kiitos, tämä pikkunainen ei varmasti nuku!

Ajat uusittiin siis marraskuun puolelle. Namu on tuolloin viisi kuukautta. 

Tosin tämäkin aika saatiin sillä varauksella, että jos meidän kirurgi katsoo, että haluaa tytön aikaisemmin kuvautettavaksi, jonkun toisen aika siirretään ja mennään silloin. Muuten marraskuun alussa ollaan taas Husukessa, tällä kertaa nukutuksessa ja tulen hulluksi, jos silloin vielä tulee räkärautia tytölle.

Kaava on niin selvä; Kun Hugo sairasti räkätaudin, Namu oli paranemassa. Sitten alkoivat Namun aamuniistämiset uudestaan ja eiköhän pojalle tarttunut tarhasta raju oksennustauti..

"Hyvä, kun sairastavat, saavat vastustuskykyä!" 

Alkaa riittämään kaikki taudit ja pöpöt, mutta minkäs teet. Lapsia, kun ei voi väkisin parantaa, ellei ole taikuri. 

"Eipä ole sunkaan elämä helppoa.."

Eräs tuttuni totesi illan päätteksi minulle: "Eipä ole sunkaan elämä helppoa.."

Lauseella tarkoitettiin hyvää. Se koski todennäköisesti sitä aiempaa kaaosta, kun iso-isoäidiltä ollaan lähtemässä kotiin, Hugo hyppii seinillä ja juoksentelee karkuun ja Namu hermostuu vaatekerrastoissaan. Autoon istuessa saa huokaista sekunniksi, kunnes rumba "miten nopesti kotiovella" alkaa.

Lausahdus jäi kuitenkin päähäni soimaan. Miksi elämän pitäisi olla helppoa? 

Lapset ovat pieniä vain hetken, aikuisia lopun elämää. Tämä on hektistä, kiireistä ja täynnä tohelointia - samalla en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois.

Millaista se sitten olisi? Se helppo elämä?

Olo olisi varmaan kuin Hannu Hanhella - kaikki tuotaisiin eteen valmiina, koska se on helppoa. Et koskaan epäonnistu missään, et riitele, et turhaudu mistään.

Ajatus tuntuu värittömältä, tylsältä. Koska lapset eivät noin helppoon elämään mahdu. Koneet saattavat olla helppoja, tottelevia. Lapsia ei voi muokata kuin muovailuvahaa ja pistää tottelemaan.

Jos et koskaan epäonnistu, tuntuuko onnistuminen koskaan miltään? Itsensä ylittäminen? 

Tyttö ja poika - tässäkö ne nyt on?

Olin 13-vuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin äitiyttä ja lapsia; halusin olla nuori äiti, noin 25-vuotias ja lapsia olisi kaksi tai kolme.

Nuori äiti minusta tulikin, ja nyt, 25-vuotiaana, olen saanut ne kaksi ihanaa lasta, jotka täyttävät päiväni. Kaiken lisäksi tytön ja pojan.

Useat ovat kyselleen Namun syntymän jälkeen, että vieläkö meille on lisää lapsia tiedossa?

Vastaan aina, ettei voi tietää.

Ajatus siitä, että lapset on nyt tässä, tehty ja valmiina kasvamaan isoiksi, tuntuu valtavan lohduttomalta. 

Namun vauva-aika olisi viimeinen oman lapsen vauva-aika, ei enää vaipparumbaa eikä äidinmaidon tuoksuisia ensisuukkoja. 

Katson tulevaisuuteen avoimin silmin. Tulevaa ei voi, eikä kannata suunnitella liian tarkkaan, koska elämä vie välillä suuntiin, joihin ei olisi itseään osannut edes kuvitella. 

Jos meidän tulevaisuutemme tuo tullessaan lisää lapsia, niin tervetuloa! Rakkautta riittää. Jos ei, niin onhan meillä nämä kaksi upeaa lasta.

Vaaravyöhykkeellä: "koskas meinaatte lisää lapsia tehdä?"

Kuinka monta kertaa sitä saakaan kuulla kysymyksen: Milloin teette lapsia? Tuleeko niitä lisää? 

Voisi todeta, että on ajattelematonta kysyä pariskunnalta lapsien hankinnasta, varsinkin silloin, kun heillä ei vielä ole lapsia.

Aina ei tule ajatelleeksi kysymyksen arkuutta, ja suuruutta.

Voihan olla, että pariskunta on yrittänyt saada lasta jo pidemmän aikaa, mutta asiasta ei ole tahdottu puhua julkisesti kaikille. Tai toinen puolisko ei tahdo lasta vielä, niin sanotusti jarruttaa. Tai takana on keskenmenoja, tuulimunia tai muuta ikävää, josta ei puhuta.

Kaikki edellä olevat esimerkit löydän omasta elämästä, lähipiiristäni. Vaikka itselläni tärppäsi suhteellisen nopeasti molempien lasten kanssa, se ei tarkoita, että aina olisi yhtä helppoa. Saman ikäisiä, samankaltaisissa elämäntilanteissa eläviä ystäviä, joilla kaikilla on täysin erilainen lähtö vanhemmuuteen.

Lasten hankinta on niin henkilökohtainen, kahden ihmisen välinen asia, ettei se oikeastaan kuulu muille

Äiti, saanks mä vähän pelaa? Pliiiis...

Pikku kakkosella on hyvät sivut, ellei jopa loistavat. Siellä voi katsella lastenohjelmia tai pelata pelejä. Sieltä löytyy myös askartelu -ohjeita ja muuta touhua lapsille.

Hugo on saanut katsella sieltä ohjelmia. Mummi oli opettanut käyttämään tietokoneen hiirtä ja nopeasti poika oppikin, miten piirrettyjä pystyy vaihtamaan toiseen.

Sitten kokeilimme pelien pelaamista.

Ensin sujui hyvin. Oli hauskaa ja Hugo oivalsi, mitä milloinkin pitää tehdä. Hittejä olivat etsi eroja - pelit, värittäminen ja leipomispelit.

Vähän jännittävämpiä pelejä olivat esimerkiksi oktonautit, jossa seikkailtiin sukellusveneellä ja väisteltiin "pahiksia", kuten haita tai laavaa.

Hugo pelasi hampaat irvessä, koko keho jännittyneenä. 

Tunnin kuluttua ilmoitin, että pelaaminen riittää tältä päivältä ja laitoin koneen kiinni.

Aloitetaan siitä, että Hugo on aina ollut kauhean kiltti lapsi. Harmitus on lähinnä näkynyt itkuna ja murjottamisena.

Nyt poika sai kuitenkin kunnon RAIVARIT. Itki ja karjui samaan aikaan, löi, heitteli tavaroita ja paiskoi ovia. Harmistus pelin lopettamisesta yhdessä väsymyksen ja nälän kanssa aiheutti kaaoksen. Tilanteen ratkaisi se, että pidin Hugoa tiukassa syleilyssä niin  kauan, että rauhoituttiin. 

Namu onneksi nukkui koko episodin ajan.

Hugon rauhoituttua menimme pojan autosänkyyn ja luin monta kirjaa väsyneelle pojalle.

Seuraavana päivänä Hugo halusi taas pelata ja mairittelu alkoi: "Äiti, saanko mä pelaa, pliis, pliis, pliis.."

No kokeillaan, ajattelin. Jos se eilinen kohtaus tosiaan oli kaikkien olojen summa. Pelaamisen loputtua alkoi taas murjotus, itku, kiukuttelu, typerä paiskominen ja muu.

JOTEN nyt meillä on sääntönä: 4-vuotias ei pelaa, yksinkertaisesti.

Lapsi, joka on yleistyytyväinen, iloinen, leikkisä ja kiltti, muuttuu vihreäksi hirviöksi, kun ei saa pelata tai häviää pelissä.

Mieluummin pidän Hugon kuin hulkin.

Tarhaikäisten pelaaminen jakaa mielipiteitä

Olen avannut useita keskusteluja pienten lasten pelaamisesta. Aihe jakaa mielipiteitä moneen suuntaan, ja välillä kommentit otetaan hyvinkin henkilökohtaisesti, vaikka yleisellä tasolla puhuttaisiin. Pelilaitteitahan on jokaisen kodissa nurkat pullollaan (kännykät, tietokoneet, pleikkarit, tabletit).

Keskusteluissa monet puolustivat pienten pelaamista. Pelaaminen on hyvä, jos se on ohjattua ja siinä on kontrollia. Ja jos pelit ovat opettavaisia.

Monet painottivat sitä, että nyt on menossa uusi aika, digitalisoitumisen ja videopelien kultakausi. "Meidän aikana ei ollut tälläisiä laitteita. Se on nykyaikaa".

Voin myöntää, että itseltäni löytyy useita huolia, kun puhutaan pienten (tarhaikäisten) lasten pelaamisesta. Piirretyt ja pelit ovat varsin helppo lapsenvahti. Vanhempi saa rauhassa puuhailla omiaan, kun lapsi ei ole koko ajan vaatimassa huomiota.

Tarhaikäinen vasta opettelee käyttäytymissääntöjä; mitä tehdä kun harmittaa? Milloin pyydetään anteeksi? Miten riitatilanteet ratkaistaan? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Jos joku vanhempi nyt väittää, että heidän oma tarhaikäisensä osaa jo käsitellä kaikki nämä tilanteet ja tunneskaalat, niin silmät auki. Jopa alakoululaisten kanssa painitaan samojen sosiaalisten kohtaamisien parissa.

Huolestuttavaa on, ettei todellista tietoa siitä, miten pelaaminen vaikuttaa pieniin lapsiin ole. Varmasti monenlaista tutkimusta ja kokemusta on ihmisillä, hyvässä ja pahassa, mutta miksei niistä puhuta ääneen? Julkisesti?

Isompien lasten kanssahan puhutaan jo siitä, miten sosiaaliset tilanteet ja kohtaamiset vaikeutuvat, koulutilanteet ja esiintymiset ahdistavat ja kaikki "kaverit" löytyvät netistä pelien varjoista.

Kärsiikö lasten keskittyminen myöhemmin, jos edessä onkin ruudun sijasta paperia?

Löysin muuten hyvän linkin, suosittelen: http://www.slideshare.net/vesanti/miss-lapset-surffailee-30345202

Pieni lapsi ei opi tai osaa käsitellä pettymystään, kun peli ei menekään niin kuin haluaisi tai pelin joutuu lopettamaan kesken. Ja pelihän on aina kesken. Pettymys purkautuu vihaisuutena, itkuna, raivona ja vinkumisena.

Lapsen mielikuvitus kärsii, kun tarinat on sepitetty elävästi valmiiksi, eikä heidän enää tarvitse itse keksiä leikeilleen tarinaa. Tällöin leikki kärsii, ja muuttuu yhä useammin pelejä peilaaviksi taistelu- tai zombileikeiksi.

Lapset joudutaan suostuttelemaan tai pakottamaan ulos. On ihanaa, kun lapsi haluaa itse lähteä ulos, oli ilma mikä tahansa, ja on etuovella jo vetämässä kenkiä jalkaansa.

Pelaamista ruinataan aina, kun on vähänkin "mälsää", eikä osata olla ilman pelaamista. Pelaaminen on hirveän helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Vähän niinkuin tupakan poltto. Lopettaessa kärsitään vierotusoireet.

Positiivistakin varmasti on, kuten logiikan kehittyminen, sorminäppäryys..

Entäs pelintekijöiden asettamat rajoitukset? Tuskin niitä on ilman syytä takakannen koristeeksi laitettu. 4-5 -Vuotiaat lapset pelaavat 7-8 -vuotiaille suunnattuja pelejä.

"Väkivalta on väkivaltaa, vaikka se tapahtuisi LEGO -maailmassa".

Onko se tietämättömyyttä vai välinpitämättömyyttä, kun ei katsota ikärajamerkintöjä ja lapselle hankitaan pelejä, joiden K=isompi kuin oma ikä.

LEGO BATMAN: ikäraja 7, sisältää väkivaltaa.

MINECRAFT: ikäraja 7, pelkoa, väkivaltaa ja online-pelaamista

Samassa pelissä voi olla myös eri ikärajat riippuen maasta, jossa peli on julkaistu.

Tämä nyt on varsinaista mamman vaahtoamista, mutta omasta mielestä asiaa!

Mitä mieltä sinä olet??

Kun kaiken takana on rakkaus..

"Lapset ovat kaikki kaikessa. Äiti on aina apuna, tukena ja läsnä. Äidillä on rajaton rakkaus."

Kun on ensimmäistä kertaa raskaana, odottaa malttamattomana pienen syntymää ja kaikkea sitä ihanaa, mitä lapsi tuo tullessaan. Samalla tulevan ajatteleminen voi tuntua jännittävältä ja jopa pelottavalta. 

Millainen äiti ja vanhempi minusta tulee?

Itse mietin äitiyttä paljonkin esikoista odottaessani. Olin 20-vuotias, vastavalmistunut ylioppilas ja tulossa äidiksi. Ystäviä samassa tilanteessa ei juurikaan ollut, ja tuttujen ihmisten asenteet vaihtelivat laidasta laitaan.

Sain kuulla lauseita, kuten;

- Nuoruus loppuu, kun saa lapsen.

- Katrin elämä menee pilalle, kun tekee lapsen. Opiskelut jää kesken.

- Liian nuoria, liian kakaroita.

Sekä

-ihanaa, just sopiva ikä tehdä lapsia!

-Sopii teille, onneksi olkoon!

-Me oltiin samanikäisiä, kun saatiin omat lapset.

Kannustuksen tärkeyttä ei voi edes kuvailla. Kun tuntui, että muilta sai kuulla vain läksytystä, pienikin kannustus tai onnittelu oli ihanaa. Sillä jaksoi. Onneksi meidän vanhemmat molemmin puolin olivat kannustavia, ihania ja tukea antavia!

Hugon synnyttyä huomasin, kuinka valtavan paljon oman äitini äitiys on vaikuttanut minuun ja antanut mallia. Monet ajatukset ja tavat kasvatuksessa heijastuvat omasta lapsuudesta.

Vaikka olen nyt jo aikuinen, iso tyttö, kahden lapsen äiti, en koskaan lakkaa olemasta lapsi äidilleni.

Kerran kysyin äidiltäni: "Milloinkohan lakkaan ihmettelemästä sitä, että olen ihan oikeasti saanut TYTÖN?" Viitaten tietysti kauniiseen tyttäreeni, Namuun.

Äitini vastasi: "Et koskaan." Koska ei hänkään ole lakannut ihmettelemästä minua.

Kun elämä antaa tai koettelee, on ihanaa huomata, että oma äiti on edelleen se ihminen, jonka kanssa haluaa kaikki ne tunteet ja tapahtumat jakaa. Mieheni lisäksi tietysti! 

Rexi - mummin jääkaappi :)

Lasten suusta: Jekku isille

Käveltiin Hugon kanssa tarhasta kotiin päin. 

"Äiti, mulla on hyvä idea. Se on jekku isille."

"Herään yöllä ja menen jääkaapille ja otan sieltä jäätelön ja laitan jäätelön päälle liimaa. Sitten menen makkariin ja sanon isille, että "Herää isi äkkiä! Tässä on sinulle ainoollinen jäätelö koko maailmassa. Syö se äkkiä!"

"Sitten isi syö sen ja huutaa: AAAAAAAAA! kun jätski juuttuu sen kieleen kiinni."

"Eiks ollutkin hyvä jekku?"

Lasten suusta: Minkälaisia enkelit ovat?

Istuimme Hugon kanssa iltapalalla ja teimme puuhalehteä, jossa tarhaikäisiltä lapsilta oli kysytty: minkälaisia enkelit ovat?

Vastauksina oli, että enkelit ovat kilttejä, auttavaisia, vanhoja ja nuoria, ja että he asuvat pilven päällä.

Luin näitä siis ihan itsekseni, kun kysyin Hugon mielipidettä.

"Minkälaisia enkelit ovat?"
"Enkelit ovat aika isoja, karvaisia ja äreitä.
Niinkuin Jorma on."

Jorma oli Hugon isoeno, joka pilven reunalla istuu ja edustaa taivaan kaikkia isoja, karvaisia ja äreitä enkeleitä. 

Lasten suusta: Asterix & Obelix

Namu kökötti äidin vatsassa ja maha oli suurempi kuin korispallo. Vesipullo oli turvallisesti aina äidin taskussa.

Talvitakit päällä äiti ja Hugo kävelivät aamusella tarhaa kohti. Kevätaurinko heijasti varjot tielle.

"Äiti! Mehän ollaan niinkuin Asterix ja Obelix!" Hugo hihkaisi osoittaen maahan.
"Ja meillä on taikajuomaakin!" Hugo sanoi osoittaen äidin taskuun. 

Niinpä me siis hörpimme taikajuomaa, pamauttelimme roomalaisia taivaisiin ja oltiin hurjan vahvoja koko matkan tarhalle asti.

Koristeita tytön ristiäisiin

Kaikenlaista kivaa tuli tehtyä! 

Pahvikirjaimet lahjapöytään, tossuja, kukkia, servettivaatteita roikkumaan pöytäliinaan ja fuksia-liina alle.

Pahvikirjaimet on tehty kovasta pahvista, joiden väliin laitettiin pahvimukit teipillä kiinni. Tarkoituksena siis, että kirjaimet ovat saman paksuisia. Vanhoilla tapeteilla vuorattu, apuna tietysti niitit ja teippi. Hienot niistä tuli! :)

Servettivaatteita tehtiin ystävän kanssa :) Oli bodyja ja mekkoja. Näistä tuli hauskoja, koska tähän käy mitkä tahansa isot servetit. Ja niitä värejähän löytyy! Hauska juttu myös vauvakutsuille, jos joskus semmosia väsäisi. 

Niittasin nauhan servettien taakse, jäi kivasti piiloon ja hakaneuloilla nauha pöydän laitaan roikkumaan :)

Ystävän taidonnäyte <3 Nämä mekot koristivat lahjapöytää. 

"Pienen vauvan elämää, tämä päivä määrittää. 

Nimi hälle annetaan, kaikkein kaunein valitaan."

Eihän se mitenkään ilmiselvää ole, 

että lähiperheen ensimmäinen tyttö tapauksessa? ;D

Lasten suusta: Äiti, mä haluun kissan..

Hugo: "Äitii, mä haluun kissanpennun.. "
Äiti: "Ei me voida ottaa, kun isi on allerginen."
Hugo: "Isi voi muuttaa pois toiseen taloon ja sit me voidaan ottaa kissa!"
Äiti: "Mut sit meillä ei ois isiä täällä."
Hugo: "Ei se haittaa."


Voi olla, että isiä haittaisi.. :D

Lasten suusta: monta sokeutta

Keskusteltiin Hugon kanssa värisokeudesta ja siitä, miten vihreä ja punainen sekoittuu. Kerroin esimerkkinä sen, kun isäni tuli kotiin ja kehui, että oli ostanut upeat, ruskeat kengät. Hienot kengät ne kyllä oli, mutta kirkkaan punaiset. 

Kinastelimme Hugon shortsien väristä. Minä sanoin murrettu vihreä, Hugo sanoi ruskea. 
"Äiti, älä oo noin värisokee."

Hugo söi ruokaa keittiössä ja ihmetteli, mitä ruoka sisältää.
 "Äiti, mä oon varmaan ruokasokea!"

Lasten suusta: Missä maailmassa on pizzapoliiseja?

Kaupasta kotiin

Käveltiin Hugon kanssa kaupasta kotia kohti. Liikennevaloissa seisoi poliisiauto ja sanoin:
"Katso, tuossa poliisiauto!" Hugo kääntyi ja katsoi. Joo.
Hetken kuluttua ohi ajoi ylämäessä ambulanssi.
"Katso, tuolla on ambulanssi!" Hugo katsoi taas. Joo.
"Äiti katso! Tossa menee pizzapoliisi!!" Hugo huutaa valkoiselle pakettiautolle, jonka kyljessä lukee "Katteet".

-Ei sellaista ole olemassakaan.
-hmph, no äiti. Mutta missä maailmassa sitten on?

Lähenevä lokakuu

Uni ei ota tullakseen, ruoka maistuu sahanpurulta. Tuijottelen televisiosta tyhjän päiväisiä ohjelmia iltaisin niin kauan, kunnes omat aivot on täysin turruttettu ja nukahdan. Sohvalta könyän sänkyyn ja aamuyön pimeinä tunteina herään.

Toisinaan herään syöttämään, toisinaan vain kuuntelemaan tytön hengitystä ja ähinää. 

Herään tarkistamaan, että Namu tosiaan on siinä. Ihan lähellä. Vierellä.

Viime päivinä olen tuntenut valtavan painon rinnassa. Ahdistusta, pelkoa vai paniikkia? Ehkä kaikkea sitä. Minut valtaa se tunne, etten enää erota auttaisiko oloon itku vai huuto.

Odottaminen ahdistaa. Tietämättömyys ja tuntemattoman kohtaaminen luo paniikin ja kaikki ne pienet, painajaismaiset möröt tuovat pelkoa sisuksiin mielikuvituksen ajamana. 

Huomaan takertuvani täysin turhanpäiväisiin asioihin. Isomman asunnon hankintaan, ystävän raskaudesta ja hankinnoista huolehtimiseen, tulevaisuuden häihin tai niinkin arkiseen asiaan kuin imetykseen. 

Sitä yrittää keskittyä mihin vaan, ettei murehtisi. 

Järjellä on toki kaikki ajatellut jo valmiiksi. Kuinka kuvauttaminen menee, kuka hoitaa Hugon, leikkaus ja siitä toipuminen, imetys sairaalassa. Tunnepuoli onkin eri juttu. En ole raivonnut tai itkenyt koko asiaa, vaikka tottahan se on, epäreilulta tuntuu, kun pieni tyttäreni joutuu kaiken kokemaan. Onneksi on pieni, eikä tule muistamaan leikkausta. Ja toivon mukaan tämä joudutaan tekemään vain kerran.

Joskus kunnon itku auttaa enemmän kuin sata naurua.

On vaikeaa olla se iso aikuinen, jonka pitää tehdä vaikeat päätökset ja seisoa niiden takana. Ei voi huutaa omaa äitiä paikalle kertomaan, miten asiat hoidetaan. Mitähän siitäkin tulisi? Hei herra kirurgi, haittaako, että otettiin myös omat vanhemmat mukaan konsultaatioon? :D

Arki ei pysähdy. Voimaa antavat kyllä eniten omat ihanat lapset <3 Heidän vuokseen uidaan vaikka liekeissä.

Lasten suusta: äiti, ihan noloo..

17.9 Torstai-aamu

Käveltiin Hugon kanssa käsi kädessä tarhaan. Vastaan tuli nainen kolmen tytön kanssa, kaksi tytöistä oli suunnilleen samanikäisiä kuin Hugo. 
Hugo vetäisi käden pois ja meni kauemmas sanoen: "Äiti, älä pidä kiinni. Mä oon jo ISO. Ihan noloo..."

Voi apua. :D

Illalla

"Äiti, kuka nainen hermostuu, niin siitä mä en välitä!"

15.9 Tiistai-aamu

Mitä äiti tekisikään ilman Hugoa?
- Sä itkisit vaan koko ajan ja sit kuolisit.

Illalla

Hugo istuu vessassa ja kertoo äidille iltasatua: 

Olipa kerran koira.
Joka jahtasi kissaa.
Kissa näki juustopalan.
Juuston reiässä oli hiiri.
Joka puraisi kissaa suuhun.
koira söi juuston.
Sitten tuli jättiläiskoira ja se söi koko maailman.

Hullu haluaa ristin!

Eräs päivä sain päähäni ajatuksen: risti kaulaan.

Kokeilin laittaa rippilahjaksi saamaani timanttista ristiä kultaketjussa, mutta auta armias, ei toiminut. Näytti niin tyhmältä, tuntui tyhmältä. Annoin asian siis olla.

Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Se oikein hankasi aivoja; risti kaulaan.

Näin jopa unen, jossa istuimme Mikiksen kanssa sairaalan odotustilassa huonoilla penkeillä ja Namu oli leikkauksessa. Koskettelin kaulaa ja olin hipelöiväni ristiä. Paitsi, ettei kaulassa ollut mitään ristiä. Ahdisti.

Sattumalta Tikkurilassa seikkaillessa Mikiksen ja Namun kanssa kuljimme koruliikkeen ohi. Taas tuli ajatus: risti kaulaan.

Menimme liikkeeseen ja sanoin myyjälle etsiväni ristiä. Tuntui hämmentävältä, nololtakin, sanoa, että itsellenihän minä sitä etsin. Ja sen jälkeen hirveällä puheripulilla: "..kun meillä on tytöllä leikkaus tulossa, niin sen takia.. Ei me kyllä mitään uskovaisia olla.. tuntuu, että tarvii sen kumminkin..."

Risti löytyikin. Sanoman kera.

VOIMA. Sitähän oikeastaan ristiltä juuri hainkin. Anna voimaa silloin, kun omat ovat lopussa. (kuten unessa). 

Toisaalta yhdistän ristin vahvasti suojelemiseen. Nyt kun ostin ristin, meidän perhe on suojeltu. 

TOTUUS ON VÄKEVIN VOIMA. Otin sanoman heti omakseni. En voi sulkea silmiä tai kääntää päätä pois tulevilta vaikeilta ajoilta. Parempi kohdata ne. Ajatella niitä. Puhua niistä. Itkeä niitä. Tuntea tulevat koitokset jo etukäteen.

Se on kumma juttu, että ensimmäinen oma reaktio oli: "en mä mikään hihhuli oo", kun piti ristiä julkisilla paikoilla. Hölmöähän tuo on. Sehän nyt ei ole kenenkään asia, miksi kukin kantaa ristiä tai mihin uskoo. Eihän tuo omaa käytöstä itselläni muuta, korkeintaan sisäistä sekamelskaa vaan helpottaa.

Kaikki toivo tytön puolesta. Kaikki voima meille vanhemmille ja läheisille. Kaikki rakkaus omille lapsille. <3

Helpot vauvan tossut

Tein ristiäisiin vauvan tossuja pöydille koristeiksi. Halvalla hauskaa!

Näin tehdään töppösiä:

• Tarvitset servettejä, kertakäyttömukeja ja esimerkiksi sanomalehteä. Itse käytin cocktail-kertakäyttiksiä, ne olivat pienempiä, mutta onnistuu varmasti myös isommalla mukilla.

1. Irroita selvetin toinen paperi, jotta saat sen ohuemmaksi. Jos sinulla on ohutta servettiä, tätä ei tarvitse tehdä!

2. Avaa servetti ja asettele muki sekä palloksi rutattu sanomalehti keskelle. Sanomalehteä ruttasin aukeamasta 1/4 -osan.

3. Työnnä kulma kuppiin samalla sormella vähän painaen sanomalehtipallon päältä. Ideana on, että tossun muoto onnistuu.

4. Taittele servetti mukin sisään. Etuosa ensin, ja viimeiseksi takaa. Tarvittaessa voi vaikka leikata ylimääräistä servettiä pois.

5. Koristele rusetilla, ponnarilla tai vaikka narulla. 

Kävyt kunniaan!

Käpyjä, käpyjä, käpyjä. 

Kun suunnittelin ristiäisiin koristeiksi tuunattuja käpyjä, sain monenlaisia reaktioita. Useimmat eivät tajunneet ollenkaan visiotani, mutta lopputuloksesta ovat tykänneet kaikki!

Ensin maalasin akryylimaaleilla käpyjä. Muutaman maalasin myös Spray-maalilla, mutta näistä tuli hienompia. Varsinkin kun kävyt tulivat sisätiloihin koristeisiin, niin ei haitannut, vaikka oli vesiohenteista maalia.

Haettiin Hugon kanssa metsästä oksia ja leikkasin kartongista pieniä sydämiä.

Sydämet on kaksipuolisella teipillä kiinni. 

Ei muuta kuin kävyt ja kepit maljakkoon! <3

Fortune Cookies - Onnen keksit

Tein tytön ristiäisiin kaikille vieraille Fortune cookies - onnen keksit.

"Keksien" sisältä löytyi suurien ajattelijoiden sanomisia :D 

Etsin netistä kuuluisien filosofien sanontoja, kuten: "Itsensä voittaminen on voitoista ensimmäinen ja paras." Valitettavasti en löytänyt tarpeeksi hyviä filosofien lauseita, joten sekoitin pakkaan mukaan lasten suusta sanottua, kuten: "Jos on metsässä ja aivot putoavat ulos, ei löydä enää kotiin koska ei voi ajatella selvästi. MÅRTEN 4 v." 

Näin ne tehdään:

• Tarvitset sakset, kynän, kaksipuolista teippiä, paperia ja pyöreän muotin. Tähän sopii myös esimerkiksi pyöreä hillopurkin kansi.

ALOITETAAN

1. Piirrä muotin avulla ympyrät paperin kääntöpuolelle ja leikkaa. Itse laitoin usean paperin päällekäin, jolloin säästin kummasti aikaa.

2. Leikattu ympyrä ja liuska paperia, johon haluttu teksti kirjoitetaan. Säästät huimasti aikaa, kun kirjoitat ja leikkaat nämä valmiiksi ennen taittelua.

3. Taita ympyrä kevyesti puoliksi. Paina vain keskikohta alas (kynän osoittama kohta). Älä siis taita koko reunaa.

4. Käännä ympyrä toisin päin niin, että taitoskohta on pystysuunnassa edessäsi. kieritä ympyrä rullaksi ja laita kirjoituslappu sisään. Se kannattaa taittaa valmiiksi.

5. Taita rulla sormien välissä yhteen. Jos taitos on pystysuorassa rullassa, taittaminen onnistuu hyvin. Jos taitos on vinossa, avaa rulla, ja tee 4.kohta uudestaan.

6. Laita taitoksen väliin pala kaksipuolista teippiä ja paina.

Sitten on valmista!

Koronaarisynostoosi

Tapaaminen kirurgin kanssa

Tapaamista edeltävä viikko meni yhdessä tunnemyrskyssä. Kaikki oli hyvin, kun lapset olivat kotona ja arki pyöri, eikä aikaa murehtimiseen juurikaan jäänyt. Viimeiset kolme päivää olivat vaikeat. Hugon ollessa ulkona tai mummilassa ja Mikiksen ollessa töissä, tuijottelin tyttöä tai istuin sohvalla.

En saanut otetta oikein mistään yksin ollessani. Tietämättömyys tulevasta ahdisti ja pelotti. Yritin varautua henkisesti kaikkeen; mitä jos leikkaus tehtäisiin jos seuraavana maanantaina, tai vasta ensi vuonna. Mitä jos, mitä jos, mitä jos...

Kiitos ystävistä ja naapureista. Silloin, kun tuntui, että kajahdan, soitin ystävilleni ja puhuimme niitä näitä. Itketti puhua tulevasta tapaamisesta ja leikkauksesta, koska se ahdistus tuntui kurkussa asti. Meidän tyttö on niiiin pieni! Ja viaton. Hain myös naapurin rouvan pihalle istumaan ja höpisemään. Se auttoi ehkä eniten. Joku, joka siinä sisäisessä myrskyssä sanoi: kaikki järjestyy.

Husukeen tullessa jännitti ja helpotti. Nyt vihdoin saataisiin jotain selvyyttä tilanteeseen. Onneksi menimme yhdessä Mikiksen kanssa; toinen antaa kummasti voimaa vain olemalla siinä. 

Tapasimme hoitajia ja plastiikkakirurgin. Luottamus heräsi heti. Miehestä huokui osaaminen ja kyky käsitellä lapsia. Meille hän puhui nuorekkaasti, mieleen jäi erityisesti lause: "vaikka kaikki mummit ja ukit sanoo teille, että hoitakaa leikkaus nopeasti alta pois, niin se on sitten hoidettu. Sanokaa, että "Hold your horses!" Tyttö saa ja hänen pitää kasvaa ensin vähäsen lisää".

Tapaamista seurasi helpotuksen tunne. Ollaan varmasti hyvissä, osaavissa käsissä.

Kraniosynostoosi (kallon saumojen luutumishäiriöt) on yhden tai useamman sauman ennenaikainen luutuminen. Lapsella on poikkeava kallon muoto, jonka tyypilliset piirteet vaihtelevat sen mukaan, mistä saumasta on kyse.

Meillä nämä piirteet (koronaari synostoosi) huomattiin jo pienen tytön ensimmäisenä elinpäivänä.

• toinen puoli otsalta pullistuu ulospäin.
• Alussa pullistuman puoleinen silmä ei auennut.

Pullistuma muodostuu siis kallon ns. "terveelle" puolelle. Ongelmakohta, eli luutuma on sillä puolella, joka ulkopuolisen silmin helposti näyttää normaalilta. 

Synostoosi aiheuttaa myös sen, että luutuman puolella silmäkuopan yläreuna, kulmakarvat ja otsa ovat virheasennossa ja vetäytyvät taakse- ja ylöspäin. Myös nenän tyvi ja korva muuttavat usein hienoisesti paikkaansa.

Kallon luutuma ei voi aueta ja parantua itsestään, vaan hoitona on kallon muotoa korjaava ja aivoille kasvutilaa tuova leikkaus. Leikkaus on ihanteellisinta tehdä ensimmäisen ikävuoden aikana, sillä aivot kasvavat massiivisesti ensimmäisten kahden elinvuoden aikana. Leikkaukseen osallistuu plastiikkakirurgit, lasten neurokirurgi ja anestesialääkäri.

Meidän tapauksessa, kun lähete Husukeen lähti jo syntymästä seuraavana päivänä (ennätys kenties?) ja ensimmäinen tapaaminen kirurgin kanssa oli tytön ollessa kuukauden ikäinen. Tytön pitäisi ensin kasvaa vielä vähän :) Ymmärsin, että jos liian pienenä leikkaa kallon, kallon saumat saattavat luutua takaisin kiinni. 

Lohduttavaa oli kuulla, että kaikista luutumisista tämä koronaari synostoosi on "helpoin". Kyseessä on yhden sauman luutuminen ja aivoilla on reilusti tilaa kasvaa takaraivolla. Luutuma ja kallon muoto ei siis vaikuta kehitykseen tai muuhun. Vauva-arjessa ollaan ihan normaalisti.  

Lokakuussa menemme ensin kuvauttamiseen, jossa tyttö nukutuksessa kuvataan. Tuloksista luodaan 3D-kallo, jota yhdessä meidän vanhempien kanssa tutkitaan ja tehdään leikkaussuunnitelma. 

Seurantaa tullaan tekemään ainakin 15-vuoden ikään asti Husukessa. Jos myöhemmin ilmenee aivotoiminnan tai kasvun häiriöitä, niihin pystytään nopeasti puuttumaan Husukessa. Ja tosiaan, on mahdollista, että kallon sauma luutuu takaisin kiinni. Siitäkin syystä on hyvä, että seurantaa tehdään.

Kuvat osoitteesta: 

http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/toolonsairaala/osastot/husuke/kallon_saumojen_luutumishairiot/Documents/Yksinkertaiset%20kraniosynostoosit.pdf

Suosittelen käymään Husuke:n sivuilla

http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/toolonsairaala/osastot/husuke/Sivut/default.aspx