Uni ei ota tullakseen, ruoka maistuu sahanpurulta. Tuijottelen televisiosta tyhjän päiväisiä ohjelmia iltaisin niin kauan, kunnes omat aivot on täysin turruttettu ja nukahdan. Sohvalta könyän sänkyyn ja aamuyön pimeinä tunteina herään.
Toisinaan herään syöttämään, toisinaan vain kuuntelemaan tytön hengitystä ja ähinää.
Herään tarkistamaan, että Namu tosiaan on siinä. Ihan lähellä. Vierellä.
Viime päivinä olen tuntenut valtavan painon rinnassa. Ahdistusta, pelkoa vai paniikkia? Ehkä kaikkea sitä. Minut valtaa se tunne, etten enää erota auttaisiko oloon itku vai huuto.
Odottaminen ahdistaa. Tietämättömyys ja tuntemattoman kohtaaminen luo paniikin ja kaikki ne pienet, painajaismaiset möröt tuovat pelkoa sisuksiin mielikuvituksen ajamana.
Huomaan takertuvani täysin turhanpäiväisiin asioihin. Isomman asunnon hankintaan, ystävän raskaudesta ja hankinnoista huolehtimiseen, tulevaisuuden häihin tai niinkin arkiseen asiaan kuin imetykseen.
Sitä yrittää keskittyä mihin vaan, ettei murehtisi.
Järjellä on toki kaikki ajatellut jo valmiiksi. Kuinka kuvauttaminen menee, kuka hoitaa Hugon, leikkaus ja siitä toipuminen, imetys sairaalassa. Tunnepuoli onkin eri juttu. En ole raivonnut tai itkenyt koko asiaa, vaikka tottahan se on, epäreilulta tuntuu, kun pieni tyttäreni joutuu kaiken kokemaan. Onneksi on pieni, eikä tule muistamaan leikkausta. Ja toivon mukaan tämä joudutaan tekemään vain kerran.
Joskus kunnon itku auttaa enemmän kuin sata naurua.
On vaikeaa olla se iso aikuinen, jonka pitää tehdä vaikeat päätökset ja seisoa niiden takana. Ei voi huutaa omaa äitiä paikalle kertomaan, miten asiat hoidetaan. Mitähän siitäkin tulisi? Hei herra kirurgi, haittaako, että otettiin myös omat vanhemmat mukaan konsultaatioon? :D
Arki ei pysähdy. Voimaa antavat kyllä eniten omat ihanat lapset <3 Heidän vuokseen uidaan vaikka liekeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti