Olipa kerran poika, joka ihastui tyttöön...
Ensin meitä tosiaan oli vain kaksi, minä & Mikis. Meidän tarinamme alkaa jo tarhaikäisestä, sillä olimme lapsena samalla perhepäivähoitajalla.
Ystävät muistavat vieläkin, kuinka eskarin jälkeen Mikiksen kanssa kuljettiin käsi kädessä hoitopaikkaan. Ikää taisi olla suunnilleen kuusi.
Muistan elävästi kuinka leikittiin prätkähiirillä. Niillä ajeltiin pitkin sohvia ja seiniä sylki roiskuen. Mikis puolestaan jaksaa (aina) ihmetellä tyttöjen leikkejä. Niissä ei kuulemma ole mitään järkeä. Miten voi olla, että pienet, söpöt ponit voittavat neljä kertaa isomman hämähäkkimiehen? -hmph, tietenkin voittaa. Varsinkin, kun minä leikin niillä.
Ala-asteella pojista tuli ällöjä, eikä niiden kanssa turhia hengailtu, vaikka samalla luokalla mekin oltiin suurimmaksi osaksi.
Käytiin Mikiksen kanssa vähän kasvamassa välissä ja tapasimme uudestaan vuonna 2008, jolloin olimme melkein aikuisia (17-vuotiaita siis).
Ihastuttiin ja rakastuttiin.
Onhan niitä kuoppiakin matkan varrella ollut, mutta kenelläpä ei olisi? Ja toisaalta, mikä rakkaustarina se olisi, jollei seikkailussa olisi mukana suuria tunteita ja dramatiikkaa?!
Seikkailuksihan tämä toden totta muuttui. 20-vuotiaana aloin odottaa lasta. Edessä oli yhteen muutto ja lapsi, tuli aikuistumisen aika.
7.2.2011 syntyi poikamme Leijonanmieli, maailman ihanin poika, ja meistä tuli ehkä universumin onnellisimmat vanhemmat.
Hugo onkin jo 4,5 -vuotias (puolikkaat vuodet on ihan hirmu tärkeitä!), idolinaan isi ja Batman. Jätkä tietää enemmän supersankareita kuin äitinsä..
Huumoria ja hauskoja tilanteita riittää, yhtä lailla myös kiukuttelua ja rajojen hakua. Terve uhma!
3.6.2015 syntyi toinen lapsi, ihmeellinen tyttövauva. Pikkusiskoa oltiin odotettu NIIN kovasti!
Hugo nimesi mahavauvan ensin pekaksi.
"Entä, jos vauva onkin tyttö?" kysyin.
"Sitten se on varmaan tyttö nimeltä Matti!" vastasi Hugo tomerasti.
Yritin selittää, että on tyttöjen ja poikien nimet ja plää plää, ei voi mitenkään olla Matti tyttönä.
"Sitten se on vaikka Namu." Sanoi Hugo, ja niin olikin.
Edelleen puhumme Namusta, vaikka tytöllä tosiaan kasteessa on annettu "oikea" nimikin..
Namulla huomattiin jo synnytyslaitoksella kallon sauman ennenaikainen luutuminen, kraniosynostoosi. Tulevana syksynä edessä on leikkaus, toipuminen ja kaikki se rumba ympärillä.
Haluan jakaa tarinaamme teille. Toiselle se saattaa tuoda lohtua, toiselle ymmärrystä. Kirjoittaminen on minun tapani käsitellä tätä kaikkea.
Liity seuraan, kommentoi, laita viestiä, jutellaan! :) Nautitaan elämän pienistä ja isoista hetkistä muistaen, ettei kukaan lopulta ole yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti