Kaipa se kaikki odotus, jännitys ja pelko purkautuivat kuplana pois.
Ystävät kyselivät päivästä, mutten löytänyt energiaa vastata. Sekin tuntui liian suurelta asialta, vaivalta.
Isälle toki soitin ja kerroin, miten maanantaina meni. Äiti oli ollut mukana sairaalassa, joten hän ymmärsi hyvin uupumukseni.
Myönnän heti, että kun tiistaina vein Hugon tarhaan, palasin kotiin nukkumaan siihen asti, että oli aika hakea ukko takaisin kotiin. Loppupäivän Hugo sai katsella piirettyjä ja jopa syödä omassa huoneessaan. Namu hoitui tässä sivussa, niin kovin kiltti on tuo tyttö.
Kun vihdoin löysin sitä voimaa vuodattaa tapahtuneet ystävilleni, se helpotti huomattavasti. Tytöt kuuntelivat ja sain sanoa suoraan, että olen ihan loppu, väsynyt.
Itseäni lainaten: "On tämä vaan niin helvetin rankkaa."
Ystävieni vastaukset, se tuki ja rakkaus, saivat minut itkemään. Tytöt sanoivat juuri ne asiat, joita tarvitsin kuulla. Että en ole yksin.
"MITEN VOIN AUTTAA? Siivoanko? Haenko Hugon tarhasta? Vienkö tytön päivällä ulos, jotta voit nukkua?"
"Sano, jos voin mitenkään olla avuksi. Mitä vaan."
Teille ystävät: Ootte parhaita! Se, että sain purkaa kaiken patouman, pelot, itkut, raivot ja väsymyksen teille, on jotain korvaamatonta. Että kuuntelitte ja olitte SIELLÄ, ihan lähellä. Valmiina auttamaan missä tahansa, milloin tahansa.
19 Vuotta ystävyyttä osoittautuu näin.
TYTÖT, OLEN TÄÄLLÄ MYÖS TEITÄ VARTEN!
Kyllä tällä tuella taas jaksaa. KIITOS! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti