Koristeita tytön ristiäisiin

Kaikenlaista kivaa tuli tehtyä! 

Pahvikirjaimet lahjapöytään, tossuja, kukkia, servettivaatteita roikkumaan pöytäliinaan ja fuksia-liina alle.

Pahvikirjaimet on tehty kovasta pahvista, joiden väliin laitettiin pahvimukit teipillä kiinni. Tarkoituksena siis, että kirjaimet ovat saman paksuisia. Vanhoilla tapeteilla vuorattu, apuna tietysti niitit ja teippi. Hienot niistä tuli! :)

Servettivaatteita tehtiin ystävän kanssa :) Oli bodyja ja mekkoja. Näistä tuli hauskoja, koska tähän käy mitkä tahansa isot servetit. Ja niitä värejähän löytyy! Hauska juttu myös vauvakutsuille, jos joskus semmosia väsäisi. 

Niittasin nauhan servettien taakse, jäi kivasti piiloon ja hakaneuloilla nauha pöydän laitaan roikkumaan :)

Ystävän taidonnäyte <3 Nämä mekot koristivat lahjapöytää. 

"Pienen vauvan elämää, tämä päivä määrittää. 

Nimi hälle annetaan, kaikkein kaunein valitaan."

Eihän se mitenkään ilmiselvää ole, 

että lähiperheen ensimmäinen tyttö tapauksessa? ;D

Lasten suusta: Äiti, mä haluun kissan..

Hugo: "Äitii, mä haluun kissanpennun.. "
Äiti: "Ei me voida ottaa, kun isi on allerginen."
Hugo: "Isi voi muuttaa pois toiseen taloon ja sit me voidaan ottaa kissa!"
Äiti: "Mut sit meillä ei ois isiä täällä."
Hugo: "Ei se haittaa."


Voi olla, että isiä haittaisi.. :D

Lasten suusta: monta sokeutta

Keskusteltiin Hugon kanssa värisokeudesta ja siitä, miten vihreä ja punainen sekoittuu. Kerroin esimerkkinä sen, kun isäni tuli kotiin ja kehui, että oli ostanut upeat, ruskeat kengät. Hienot kengät ne kyllä oli, mutta kirkkaan punaiset. 

Kinastelimme Hugon shortsien väristä. Minä sanoin murrettu vihreä, Hugo sanoi ruskea. 
"Äiti, älä oo noin värisokee."

Hugo söi ruokaa keittiössä ja ihmetteli, mitä ruoka sisältää.
 "Äiti, mä oon varmaan ruokasokea!"

Lasten suusta: Missä maailmassa on pizzapoliiseja?

Kaupasta kotiin

Käveltiin Hugon kanssa kaupasta kotia kohti. Liikennevaloissa seisoi poliisiauto ja sanoin:
"Katso, tuossa poliisiauto!" Hugo kääntyi ja katsoi. Joo.
Hetken kuluttua ohi ajoi ylämäessä ambulanssi.
"Katso, tuolla on ambulanssi!" Hugo katsoi taas. Joo.
"Äiti katso! Tossa menee pizzapoliisi!!" Hugo huutaa valkoiselle pakettiautolle, jonka kyljessä lukee "Katteet".

-Ei sellaista ole olemassakaan.
-hmph, no äiti. Mutta missä maailmassa sitten on?

Lähenevä lokakuu

Uni ei ota tullakseen, ruoka maistuu sahanpurulta. Tuijottelen televisiosta tyhjän päiväisiä ohjelmia iltaisin niin kauan, kunnes omat aivot on täysin turruttettu ja nukahdan. Sohvalta könyän sänkyyn ja aamuyön pimeinä tunteina herään.

Toisinaan herään syöttämään, toisinaan vain kuuntelemaan tytön hengitystä ja ähinää. 

Herään tarkistamaan, että Namu tosiaan on siinä. Ihan lähellä. Vierellä.

Viime päivinä olen tuntenut valtavan painon rinnassa. Ahdistusta, pelkoa vai paniikkia? Ehkä kaikkea sitä. Minut valtaa se tunne, etten enää erota auttaisiko oloon itku vai huuto.

Odottaminen ahdistaa. Tietämättömyys ja tuntemattoman kohtaaminen luo paniikin ja kaikki ne pienet, painajaismaiset möröt tuovat pelkoa sisuksiin mielikuvituksen ajamana. 

Huomaan takertuvani täysin turhanpäiväisiin asioihin. Isomman asunnon hankintaan, ystävän raskaudesta ja hankinnoista huolehtimiseen, tulevaisuuden häihin tai niinkin arkiseen asiaan kuin imetykseen. 

Sitä yrittää keskittyä mihin vaan, ettei murehtisi. 

Järjellä on toki kaikki ajatellut jo valmiiksi. Kuinka kuvauttaminen menee, kuka hoitaa Hugon, leikkaus ja siitä toipuminen, imetys sairaalassa. Tunnepuoli onkin eri juttu. En ole raivonnut tai itkenyt koko asiaa, vaikka tottahan se on, epäreilulta tuntuu, kun pieni tyttäreni joutuu kaiken kokemaan. Onneksi on pieni, eikä tule muistamaan leikkausta. Ja toivon mukaan tämä joudutaan tekemään vain kerran.

Joskus kunnon itku auttaa enemmän kuin sata naurua.

On vaikeaa olla se iso aikuinen, jonka pitää tehdä vaikeat päätökset ja seisoa niiden takana. Ei voi huutaa omaa äitiä paikalle kertomaan, miten asiat hoidetaan. Mitähän siitäkin tulisi? Hei herra kirurgi, haittaako, että otettiin myös omat vanhemmat mukaan konsultaatioon? :D

Arki ei pysähdy. Voimaa antavat kyllä eniten omat ihanat lapset <3 Heidän vuokseen uidaan vaikka liekeissä.

Lasten suusta: äiti, ihan noloo..

17.9 Torstai-aamu

Käveltiin Hugon kanssa käsi kädessä tarhaan. Vastaan tuli nainen kolmen tytön kanssa, kaksi tytöistä oli suunnilleen samanikäisiä kuin Hugo. 
Hugo vetäisi käden pois ja meni kauemmas sanoen: "Äiti, älä pidä kiinni. Mä oon jo ISO. Ihan noloo..."

Voi apua. :D

Illalla

"Äiti, kuka nainen hermostuu, niin siitä mä en välitä!"

15.9 Tiistai-aamu

Mitä äiti tekisikään ilman Hugoa?
- Sä itkisit vaan koko ajan ja sit kuolisit.

Illalla

Hugo istuu vessassa ja kertoo äidille iltasatua: 

Olipa kerran koira.
Joka jahtasi kissaa.
Kissa näki juustopalan.
Juuston reiässä oli hiiri.
Joka puraisi kissaa suuhun.
koira söi juuston.
Sitten tuli jättiläiskoira ja se söi koko maailman.

Hullu haluaa ristin!

Eräs päivä sain päähäni ajatuksen: risti kaulaan.

Kokeilin laittaa rippilahjaksi saamaani timanttista ristiä kultaketjussa, mutta auta armias, ei toiminut. Näytti niin tyhmältä, tuntui tyhmältä. Annoin asian siis olla.

Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Se oikein hankasi aivoja; risti kaulaan.

Näin jopa unen, jossa istuimme Mikiksen kanssa sairaalan odotustilassa huonoilla penkeillä ja Namu oli leikkauksessa. Koskettelin kaulaa ja olin hipelöiväni ristiä. Paitsi, ettei kaulassa ollut mitään ristiä. Ahdisti.

Sattumalta Tikkurilassa seikkaillessa Mikiksen ja Namun kanssa kuljimme koruliikkeen ohi. Taas tuli ajatus: risti kaulaan.

Menimme liikkeeseen ja sanoin myyjälle etsiväni ristiä. Tuntui hämmentävältä, nololtakin, sanoa, että itsellenihän minä sitä etsin. Ja sen jälkeen hirveällä puheripulilla: "..kun meillä on tytöllä leikkaus tulossa, niin sen takia.. Ei me kyllä mitään uskovaisia olla.. tuntuu, että tarvii sen kumminkin..."

Risti löytyikin. Sanoman kera.

VOIMA. Sitähän oikeastaan ristiltä juuri hainkin. Anna voimaa silloin, kun omat ovat lopussa. (kuten unessa). 

Toisaalta yhdistän ristin vahvasti suojelemiseen. Nyt kun ostin ristin, meidän perhe on suojeltu. 

TOTUUS ON VÄKEVIN VOIMA. Otin sanoman heti omakseni. En voi sulkea silmiä tai kääntää päätä pois tulevilta vaikeilta ajoilta. Parempi kohdata ne. Ajatella niitä. Puhua niistä. Itkeä niitä. Tuntea tulevat koitokset jo etukäteen.

Se on kumma juttu, että ensimmäinen oma reaktio oli: "en mä mikään hihhuli oo", kun piti ristiä julkisilla paikoilla. Hölmöähän tuo on. Sehän nyt ei ole kenenkään asia, miksi kukin kantaa ristiä tai mihin uskoo. Eihän tuo omaa käytöstä itselläni muuta, korkeintaan sisäistä sekamelskaa vaan helpottaa.

Kaikki toivo tytön puolesta. Kaikki voima meille vanhemmille ja läheisille. Kaikki rakkaus omille lapsille. <3

Helpot vauvan tossut

Tein ristiäisiin vauvan tossuja pöydille koristeiksi. Halvalla hauskaa!

Näin tehdään töppösiä:

• Tarvitset servettejä, kertakäyttömukeja ja esimerkiksi sanomalehteä. Itse käytin cocktail-kertakäyttiksiä, ne olivat pienempiä, mutta onnistuu varmasti myös isommalla mukilla.

1. Irroita selvetin toinen paperi, jotta saat sen ohuemmaksi. Jos sinulla on ohutta servettiä, tätä ei tarvitse tehdä!

2. Avaa servetti ja asettele muki sekä palloksi rutattu sanomalehti keskelle. Sanomalehteä ruttasin aukeamasta 1/4 -osan.

3. Työnnä kulma kuppiin samalla sormella vähän painaen sanomalehtipallon päältä. Ideana on, että tossun muoto onnistuu.

4. Taittele servetti mukin sisään. Etuosa ensin, ja viimeiseksi takaa. Tarvittaessa voi vaikka leikata ylimääräistä servettiä pois.

5. Koristele rusetilla, ponnarilla tai vaikka narulla. 

Kävyt kunniaan!

Käpyjä, käpyjä, käpyjä. 

Kun suunnittelin ristiäisiin koristeiksi tuunattuja käpyjä, sain monenlaisia reaktioita. Useimmat eivät tajunneet ollenkaan visiotani, mutta lopputuloksesta ovat tykänneet kaikki!

Ensin maalasin akryylimaaleilla käpyjä. Muutaman maalasin myös Spray-maalilla, mutta näistä tuli hienompia. Varsinkin kun kävyt tulivat sisätiloihin koristeisiin, niin ei haitannut, vaikka oli vesiohenteista maalia.

Haettiin Hugon kanssa metsästä oksia ja leikkasin kartongista pieniä sydämiä.

Sydämet on kaksipuolisella teipillä kiinni. 

Ei muuta kuin kävyt ja kepit maljakkoon! <3

Fortune Cookies - Onnen keksit

Tein tytön ristiäisiin kaikille vieraille Fortune cookies - onnen keksit.

"Keksien" sisältä löytyi suurien ajattelijoiden sanomisia :D 

Etsin netistä kuuluisien filosofien sanontoja, kuten: "Itsensä voittaminen on voitoista ensimmäinen ja paras." Valitettavasti en löytänyt tarpeeksi hyviä filosofien lauseita, joten sekoitin pakkaan mukaan lasten suusta sanottua, kuten: "Jos on metsässä ja aivot putoavat ulos, ei löydä enää kotiin koska ei voi ajatella selvästi. MÅRTEN 4 v." 

Näin ne tehdään:

• Tarvitset sakset, kynän, kaksipuolista teippiä, paperia ja pyöreän muotin. Tähän sopii myös esimerkiksi pyöreä hillopurkin kansi.

ALOITETAAN

1. Piirrä muotin avulla ympyrät paperin kääntöpuolelle ja leikkaa. Itse laitoin usean paperin päällekäin, jolloin säästin kummasti aikaa.

2. Leikattu ympyrä ja liuska paperia, johon haluttu teksti kirjoitetaan. Säästät huimasti aikaa, kun kirjoitat ja leikkaat nämä valmiiksi ennen taittelua.

3. Taita ympyrä kevyesti puoliksi. Paina vain keskikohta alas (kynän osoittama kohta). Älä siis taita koko reunaa.

4. Käännä ympyrä toisin päin niin, että taitoskohta on pystysuunnassa edessäsi. kieritä ympyrä rullaksi ja laita kirjoituslappu sisään. Se kannattaa taittaa valmiiksi.

5. Taita rulla sormien välissä yhteen. Jos taitos on pystysuorassa rullassa, taittaminen onnistuu hyvin. Jos taitos on vinossa, avaa rulla, ja tee 4.kohta uudestaan.

6. Laita taitoksen väliin pala kaksipuolista teippiä ja paina.

Sitten on valmista!

Koronaarisynostoosi

Tapaaminen kirurgin kanssa

Tapaamista edeltävä viikko meni yhdessä tunnemyrskyssä. Kaikki oli hyvin, kun lapset olivat kotona ja arki pyöri, eikä aikaa murehtimiseen juurikaan jäänyt. Viimeiset kolme päivää olivat vaikeat. Hugon ollessa ulkona tai mummilassa ja Mikiksen ollessa töissä, tuijottelin tyttöä tai istuin sohvalla.

En saanut otetta oikein mistään yksin ollessani. Tietämättömyys tulevasta ahdisti ja pelotti. Yritin varautua henkisesti kaikkeen; mitä jos leikkaus tehtäisiin jos seuraavana maanantaina, tai vasta ensi vuonna. Mitä jos, mitä jos, mitä jos...

Kiitos ystävistä ja naapureista. Silloin, kun tuntui, että kajahdan, soitin ystävilleni ja puhuimme niitä näitä. Itketti puhua tulevasta tapaamisesta ja leikkauksesta, koska se ahdistus tuntui kurkussa asti. Meidän tyttö on niiiin pieni! Ja viaton. Hain myös naapurin rouvan pihalle istumaan ja höpisemään. Se auttoi ehkä eniten. Joku, joka siinä sisäisessä myrskyssä sanoi: kaikki järjestyy.

Husukeen tullessa jännitti ja helpotti. Nyt vihdoin saataisiin jotain selvyyttä tilanteeseen. Onneksi menimme yhdessä Mikiksen kanssa; toinen antaa kummasti voimaa vain olemalla siinä. 

Tapasimme hoitajia ja plastiikkakirurgin. Luottamus heräsi heti. Miehestä huokui osaaminen ja kyky käsitellä lapsia. Meille hän puhui nuorekkaasti, mieleen jäi erityisesti lause: "vaikka kaikki mummit ja ukit sanoo teille, että hoitakaa leikkaus nopeasti alta pois, niin se on sitten hoidettu. Sanokaa, että "Hold your horses!" Tyttö saa ja hänen pitää kasvaa ensin vähäsen lisää".

Tapaamista seurasi helpotuksen tunne. Ollaan varmasti hyvissä, osaavissa käsissä.

Kraniosynostoosi (kallon saumojen luutumishäiriöt) on yhden tai useamman sauman ennenaikainen luutuminen. Lapsella on poikkeava kallon muoto, jonka tyypilliset piirteet vaihtelevat sen mukaan, mistä saumasta on kyse.

Meillä nämä piirteet (koronaari synostoosi) huomattiin jo pienen tytön ensimmäisenä elinpäivänä.

• toinen puoli otsalta pullistuu ulospäin.
• Alussa pullistuman puoleinen silmä ei auennut.

Pullistuma muodostuu siis kallon ns. "terveelle" puolelle. Ongelmakohta, eli luutuma on sillä puolella, joka ulkopuolisen silmin helposti näyttää normaalilta. 

Synostoosi aiheuttaa myös sen, että luutuman puolella silmäkuopan yläreuna, kulmakarvat ja otsa ovat virheasennossa ja vetäytyvät taakse- ja ylöspäin. Myös nenän tyvi ja korva muuttavat usein hienoisesti paikkaansa.

Kallon luutuma ei voi aueta ja parantua itsestään, vaan hoitona on kallon muotoa korjaava ja aivoille kasvutilaa tuova leikkaus. Leikkaus on ihanteellisinta tehdä ensimmäisen ikävuoden aikana, sillä aivot kasvavat massiivisesti ensimmäisten kahden elinvuoden aikana. Leikkaukseen osallistuu plastiikkakirurgit, lasten neurokirurgi ja anestesialääkäri.

Meidän tapauksessa, kun lähete Husukeen lähti jo syntymästä seuraavana päivänä (ennätys kenties?) ja ensimmäinen tapaaminen kirurgin kanssa oli tytön ollessa kuukauden ikäinen. Tytön pitäisi ensin kasvaa vielä vähän :) Ymmärsin, että jos liian pienenä leikkaa kallon, kallon saumat saattavat luutua takaisin kiinni. 

Lohduttavaa oli kuulla, että kaikista luutumisista tämä koronaari synostoosi on "helpoin". Kyseessä on yhden sauman luutuminen ja aivoilla on reilusti tilaa kasvaa takaraivolla. Luutuma ja kallon muoto ei siis vaikuta kehitykseen tai muuhun. Vauva-arjessa ollaan ihan normaalisti.  

Lokakuussa menemme ensin kuvauttamiseen, jossa tyttö nukutuksessa kuvataan. Tuloksista luodaan 3D-kallo, jota yhdessä meidän vanhempien kanssa tutkitaan ja tehdään leikkaussuunnitelma. 

Seurantaa tullaan tekemään ainakin 15-vuoden ikään asti Husukessa. Jos myöhemmin ilmenee aivotoiminnan tai kasvun häiriöitä, niihin pystytään nopeasti puuttumaan Husukessa. Ja tosiaan, on mahdollista, että kallon sauma luutuu takaisin kiinni. Siitäkin syystä on hyvä, että seurantaa tehdään.

Kuvat osoitteesta: 

http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/toolonsairaala/osastot/husuke/kallon_saumojen_luutumishairiot/Documents/Yksinkertaiset%20kraniosynostoosit.pdf

Suosittelen käymään Husuke:n sivuilla

http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/toolonsairaala/osastot/husuke/Sivut/default.aspx

Hei, kuuleeko kukaan??

Ennen synnytyslaitoksella vauvojen kuulo testattiin töräytyksellä. Pamautettiin tööttiä ja jos vauva hätkähti x-asentoon, hän kuuli. Sitten päästiin kotiin.

Nykyään on ihan eri meno. Namun kuuloa yritettiin testata synnyslaitoksella toisena päivänä. Laite oli harmaa kapula, jonka johdon pää työnnettiin pieneen korvaan ja sitten oltiinkin ihan hiljaa...  

Melkein nauratti, kun laitetta katsoi. Ensimmäisenä tuli mieleen, että Ghostbustersistako laitteen lainasitte? Haamujengin ikäiseltä ja näköiseltä se ainakin näytti.

Kuulokoe ei jostain syystä mennyt läpi. Ajateltiin, että korvakäytävät ovat varmasti vielä niin pienet. Sovittiin, että tulemme kolmen päivän päästä uudelleen laitokselle kuulokokeeseen. 

Ja mehän tulimme. Tutkimuksen teki nuori tyttö, itseänikin nuoremmalta vaikutti. Inhottavaa sanoa, mutta nuori ikä ja vähän epävarmat otteet eivät antaneet kauhean vakuuttavaa kuvaa tutkimuksesta, varsinkin kun aikaa kului ainakin kaksi tuntia ja taaskaan emme saaneet tulosta. Hoitaja ei myöskään ollut tietoinen kalloasioista, eikä muistakaan meidän asioista.. (Olisiko ollut kauhea vaiva lukea potilastiedot ennen koetta, jos meillä olisi kysyttävää?)

Noooh, eipä siinä sitten. Taas ajateltiin, että korvakäytävät ovat varmasti liian pienet. Saisimme kutsun kätilöopistolle uuteen tutkimukseen kolmen viikon päähän.

Seuraava kätilöopiston kuulotutkimus: Ensinnäkin tapaamisaika oli varhain, tulimme julkisilla Vantaalta Helsinkiin. Onneksi veljeni tuli hoitamaan Hugoa, muuten olisi ollut vielä rankempi aamu. 

Vastasyntynyt, nelivuotias, julkinen liikenne, sairaala ja varhainen aamu = APUA

Emme erityisesti liiku Helsingissä, kaupunki on niin sekava autoineen ja äkäisine aamuihmisineen. Kohtalon saattelemana (tietenkin) kävelimme väärään suuntaan ja eksyimme. Nyt naurattaa, silloin raivostutti. :D 

Olimme onneksi vain vähän myöhässä tapaamisesta. Veljeni oli kysynyt kauanko meillä kestäisi. Sanoin, ettei varmaan tuntia enempää, korvat varmaan tutkitaan nopeasti.

Hohhohhoo, mitä roskaa! Aikaa meni kokeeseen yli kaksi tuntia, jonka aikana tytön olisi pitänyt olla täysin hiljaa, ynähtämättä. Mittauskone lakkasi heti mittaamasta, jos oli ristiääniä.

Syötin tytön, silloin ynisi. Nukutin tytön, ynisi unissaan. Tyttö heräsi, annettiin tutti, kuului imutusta. Parhaimmillaan Namu oli 45 minuuttia hiljaa (tarkkailin minuutteja seinäkellosta), eikä tutkimusta saatu suoritettua. Toisen korvan mittaus jäi yhdestä palkista kiinni.. :@ Hoitaja kävi jopa kysymässä lääkäriltä, voisiko tuloksen kirjata, muttei tietenkään voisi.

Joten saimme lähetteen korvaklinikalle Meilahteen. Plääääh.

Eipä mitään, tytön terveys tietenkin tärkeintä<3 


Ketutti kuitenkin, sillä kyllähän jokaisesta näistä tutkimuksista muistettiin lasku lähettää kotiin. Kun kerta maksaa reilu 30 euroa, kokonaissummana yli 90 euroa on jo aika hullua, ottaen huomioon, ettei mitään tulosta saatu tehtyä..

Meilahden korvaklinikalla tyttö tutkittiinkin ihan eri laitteilla, oli jos jonkinmoista johtoa. Lääkäri imuroi korvakäytävät vaikusta, ja siitäkös tyttö ei tykännyt. Pienen elämänsä ensimmäinen oikea huuto raikui pitkin käytäviä! 

Itkun jälkeen väsytti ja silloin saatiin tutkimukset hoidettua läpi, ja kuinkas kävikään: TADAA, 100% kuulo! Niinkuin niin monesti me vanhemmat sanottiin, että kyllä tyttö reagoi pieniin kuiskauksiinkin. 

Huh, helpotusta. 


Mitä palloilua koko touhu olikaan. Olisi suoraan laittanut ajan korvaklinikalle ensimmäisen kerran jälkeen.. 

Kutsu tuli kotiin

Kutsu Husukeen tuli postissa kotiin. Aika olisi heinäkuun 30. päivä klo 11.

Siihen päättyi tämän mamman ajantaju. En osannut ajatella tai suunnitella elokuuta, syksyä tai tulevia tapahtumia. Kaikki oli tässä ja nyt, asia kerrallaan.

Aika pysähtyi heinäkuun torstai-päivään. Vasta Husuke tapaamisen jälkeen voisin suunnitella tulevaa.

Nyt tietenkin kuulostan ihan siltä, että olen lamaantunut pelosta, röhnötän kotona ja murehdin. Ehei, elämä jatkuu ihan samalla lailla. 

Vauvan kanssa oloa opetellaan. Olin valmistautunut Hugon kanssa mustasukkaisuuteen, onhan hän jo 4-vuotias, mutta ei onneksi. Poika oli heti kovasti hoitamassa ja pusuttelemassa. On halunnut vaippaa vaihtaa ja ottaa syliin, lauleskelee ja huolehtii. <3

Murheet iskevät pintaan vasta illalla, kun hiljenee. Lapset nukkuu ja hiljaisuus huutaa korvissa. Silloin sitä mietitään tulevaa hyvässä ja pahassa.

Onneksi tässä taloudessa, lasten kanssa, riittää naurua ja iloa, niin ei pääse kajahtamaan.

Pieni, rohkea, uskomaton tyttömme

Olen usein pyöritellyt ajatusta omasta blogista. Monesti olen aikonut aloittaa, mutta aina se on kaatunut näihin lauseisiin päässäni: "Ei kukaan sitä lue, en mä osaa, ei meille mitään koskaan tapahdu".

Nyt vihdoinkin aloitan tämän!

Olen saanut rohkeutta pieneltä tytöltäni, jota ihailen jo nyt hänen ollessa vasta kolme kuukautta vanha. Koen tärkeäksi jakaa sen, mitä täällä koemme, jotta samoissa asioissa painivat lukijat saavat huomata, etteivät ole yksin.

Namu syntyi normaalisti, oli niin sanotusti "helppo synnytys". Kyllähän tyttö ilmoitteli tulostaan supistelemalla, kolme päivää. 

Muistan, miten odotin kuulevani sen kirkkaan parkaisun niinkuin isoveljensä syntyessä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja pian kätilö häipyikin huoneesta tyttö sylissään. Muutaman minuutin kuluttua tyttö tuotiin takaisin, oli ollut lisähappea ottamassa. Napanuora oli ollut kerran kaulan ympäri tiukalla lenkillä, mutta kaikki oli hyvin.

Ilokaasuhuuruisena ja väsyneenä sain tytön syliini. Namu oli pieni, punainen ja naama oli kuin pienen söpön örkin. Kirjaimellisesti. Ne olivat kyllä kauneimmat turvonneet kasvot, mitä olin koskaan nähnyt.

Pääsimme osastolle ja kaikki oli hyvin. Tyttö ei itkenyt ollenkaan, ehkäpä olin niin nopeasti täyttämässä hänen tarpeitaan :D Hämmentävintä tässä on se, että olin henkisesti valmistautunut oikein tuittupäiseen pakkaukseen, sillä omat hormoniheittelyt raskausaikana olivat ihan toiselta planeetalta. 

Huomasin, miten tyttö ei jaksanut avata vasenta silmäänsä. Välillä yritin vähän auttaa, ja hän saikin siristettyä hetkeksi ennen kuin silmä painui taas kiinni. Mainitsin tästä hoitajalle. 

En osannut kunnolla huolestua. Ajattelin, että kaikki johtuu varmasti turvotuksesta, ja palautuu kunhan aikaa kuluu. Olihan synnytyksestä tosiaan kulunut alle 24 tuntia.

Toisena päivänä, lähtöpäivänä, tapasimme lääkärin. Hän käänteli ja pyöritteli Namua. Hoitaja oli kertonut jo silmähuomiostani ja toki kerroin myös itse.

Lääkäri tutki tarkemmin tytön kalloa ja sanoi, että kyseessä on mahdollisesti pääkallon ennenaikainen luutuminen. Toinenkin lääkäri pyydettiin paikalle antamaan arviotaan. 

Tyttö oli rauhallinen, niin reipas, vaikka retuutettiin.

Lääkäri kertoi, miten vauvan kallossa on saumoja, ja ainakin yksi niistä, oikealla etulohkolla on todennäköisesti luutunut kiinni raskausaikana vatsassa. Sauman kohdalla tuntui harjanne, kun sormilla tunnusteli.

Syytä ennenaikaiselle luutumiselle ei tiedetä, eikä se voi korjautua itsestään, vaan tarvitaan leikkaus. 

Yritin vain käsittää tätä kaikkea. Oma kaunis lapseni, tietysti terve. Ai ei? Mitä?

Saimme lähetteen Husukeen lisätutkimuksiin. Kutsu tulisi postissa kotiin.
Tarkistettiin vielä, että tyttö syö rintaa hyvin ja saimme luvan lähteä kotiin. Arkea tulisi jatkaa ihan normaalisti.


Lääkärin jälkeen menin ruokalaan istumaan hiljaisuuteen. Ahdisti, kun ei ollut mitään yksityistä tilaa, jossa olisi voinut hetken sulatella. Soitin Mikikselle ja äidille. Mikis meni totaaliseen paniikkiin, ja rauhoittelin häntä, vaikka sisällä kupli oma paniikki. En millään käsittänyt, mitä lääkäri oli juuri kertonut, vaikka pyöritin sanoja uudestaan ja uudestaan päässäni. Shokki taisi tulla kyllä kaikille läheisille.

  Kotona odotti innokas isoveli uutta siskoaan. Hugo juoksenteli pitkin pihaa ja kertoi kaikille vastaantuleville naapureille uudesta siskosta. Kotona oli puhdasta, lattiatkin pesty ja ruokaa valmiina. (Kiitos äidille!) 

Niin alkoi meidän arki ja odotus tulevasta..