Tauteja ja Husuke-käyntejä

Keskiviikkona 14.10 oli aika varattuna Namun nukutukseen ja kallon kuvauttamiseen Husukessa.

Valitettavasti Namulla oli jo toinen viikko räkätautia menossa, joten jouduin perumaan ajan. Ohjeissa, kun lukee, ettei räkäistä lasta nukuteta.

Soitin siis Husukeen ja juttelin hoitajan kanssa. Nimen unohdin heti, mutta kiva nainen oli. Arvioin tytön nuhaisuuden olevan jo voiton puolella, ja päätimme kokeilla tulevana maanantaina kuvauttamista omassa unessa.

Se olisi ollut ihanteellisinta, sillä silloin 22.10 olevaa kirurgin tapaamista ja leikkaussuunnitelman tekoa ei tarvitsisi peruuttaa.

Sanomattakin selvää, ettei siitä kuvauttamisesta mitään tullut. Ensinnäkin oli ohjeistettu, että Namu olisi syömättä ja nukkumatta kolme tuntia. Automatkalla tyttö sammui kuin kynttilä. 

Vuoroa odotettiin käytävällä istuen. Ne saamarin sairaalan käytävät ja karseat seinät. Ahdisti jo pelkästään se istuminen siellä. Varsinkin, kun koko oma sisäinen maailma huusi, ettei mun lapsi kuulu tänne!

Kuvaushuoneessa Namun olisi pitänyt nukkua pää suorassa ja kädet alhaalla painavien lyijypeitteiden alla, sekä olla liikkumatta samalla, kun kone hurisee ja kirkkaan punaiset lasersäteet valaisevat kasvoja.

Sain välillä tytön uneen, mutta aina havahtui, kun jotain tapahtui. Sitten kuulin röntgenhoitajalta, ettei vauvaa olisi tarvinnut olla syöttämättä. Päinvastoin. Yleensä vauva syötetään maitoa täyteen ennen kuvausta, jotta lapsi nukkuu kylläisenä sikeää unta. 

Menin siis syöttämään tyttöä sivuhuoneeseen. Ensin vaikutti hyvältä, Namun silmät lupsuivat taas kiinni. Kunnes..

Kunnes vatsa oli täynnä, tyttö nosti kasvonsa äitiinsä päin ja alkoi naureskella! Ihan itseäkin alkoi hymyilyttää. Peli pelattu, kiitos, tämä pikkunainen ei varmasti nuku!

Ajat uusittiin siis marraskuun puolelle. Namu on tuolloin viisi kuukautta. 

Tosin tämäkin aika saatiin sillä varauksella, että jos meidän kirurgi katsoo, että haluaa tytön aikaisemmin kuvautettavaksi, jonkun toisen aika siirretään ja mennään silloin. Muuten marraskuun alussa ollaan taas Husukessa, tällä kertaa nukutuksessa ja tulen hulluksi, jos silloin vielä tulee räkärautia tytölle.

Kaava on niin selvä; Kun Hugo sairasti räkätaudin, Namu oli paranemassa. Sitten alkoivat Namun aamuniistämiset uudestaan ja eiköhän pojalle tarttunut tarhasta raju oksennustauti..

"Hyvä, kun sairastavat, saavat vastustuskykyä!" 

Alkaa riittämään kaikki taudit ja pöpöt, mutta minkäs teet. Lapsia, kun ei voi väkisin parantaa, ellei ole taikuri. 

"Eipä ole sunkaan elämä helppoa.."

Eräs tuttuni totesi illan päätteksi minulle: "Eipä ole sunkaan elämä helppoa.."

Lauseella tarkoitettiin hyvää. Se koski todennäköisesti sitä aiempaa kaaosta, kun iso-isoäidiltä ollaan lähtemässä kotiin, Hugo hyppii seinillä ja juoksentelee karkuun ja Namu hermostuu vaatekerrastoissaan. Autoon istuessa saa huokaista sekunniksi, kunnes rumba "miten nopesti kotiovella" alkaa.

Lausahdus jäi kuitenkin päähäni soimaan. Miksi elämän pitäisi olla helppoa? 

Lapset ovat pieniä vain hetken, aikuisia lopun elämää. Tämä on hektistä, kiireistä ja täynnä tohelointia - samalla en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois.

Millaista se sitten olisi? Se helppo elämä?

Olo olisi varmaan kuin Hannu Hanhella - kaikki tuotaisiin eteen valmiina, koska se on helppoa. Et koskaan epäonnistu missään, et riitele, et turhaudu mistään.

Ajatus tuntuu värittömältä, tylsältä. Koska lapset eivät noin helppoon elämään mahdu. Koneet saattavat olla helppoja, tottelevia. Lapsia ei voi muokata kuin muovailuvahaa ja pistää tottelemaan.

Jos et koskaan epäonnistu, tuntuuko onnistuminen koskaan miltään? Itsensä ylittäminen? 

Tyttö ja poika - tässäkö ne nyt on?

Olin 13-vuotias, kun ensimmäisen kerran ajattelin äitiyttä ja lapsia; halusin olla nuori äiti, noin 25-vuotias ja lapsia olisi kaksi tai kolme.

Nuori äiti minusta tulikin, ja nyt, 25-vuotiaana, olen saanut ne kaksi ihanaa lasta, jotka täyttävät päiväni. Kaiken lisäksi tytön ja pojan.

Useat ovat kyselleen Namun syntymän jälkeen, että vieläkö meille on lisää lapsia tiedossa?

Vastaan aina, ettei voi tietää.

Ajatus siitä, että lapset on nyt tässä, tehty ja valmiina kasvamaan isoiksi, tuntuu valtavan lohduttomalta. 

Namun vauva-aika olisi viimeinen oman lapsen vauva-aika, ei enää vaipparumbaa eikä äidinmaidon tuoksuisia ensisuukkoja. 

Katson tulevaisuuteen avoimin silmin. Tulevaa ei voi, eikä kannata suunnitella liian tarkkaan, koska elämä vie välillä suuntiin, joihin ei olisi itseään osannut edes kuvitella. 

Jos meidän tulevaisuutemme tuo tullessaan lisää lapsia, niin tervetuloa! Rakkautta riittää. Jos ei, niin onhan meillä nämä kaksi upeaa lasta.

Vaaravyöhykkeellä: "koskas meinaatte lisää lapsia tehdä?"

Kuinka monta kertaa sitä saakaan kuulla kysymyksen: Milloin teette lapsia? Tuleeko niitä lisää? 

Voisi todeta, että on ajattelematonta kysyä pariskunnalta lapsien hankinnasta, varsinkin silloin, kun heillä ei vielä ole lapsia.

Aina ei tule ajatelleeksi kysymyksen arkuutta, ja suuruutta.

Voihan olla, että pariskunta on yrittänyt saada lasta jo pidemmän aikaa, mutta asiasta ei ole tahdottu puhua julkisesti kaikille. Tai toinen puolisko ei tahdo lasta vielä, niin sanotusti jarruttaa. Tai takana on keskenmenoja, tuulimunia tai muuta ikävää, josta ei puhuta.

Kaikki edellä olevat esimerkit löydän omasta elämästä, lähipiiristäni. Vaikka itselläni tärppäsi suhteellisen nopeasti molempien lasten kanssa, se ei tarkoita, että aina olisi yhtä helppoa. Saman ikäisiä, samankaltaisissa elämäntilanteissa eläviä ystäviä, joilla kaikilla on täysin erilainen lähtö vanhemmuuteen.

Lasten hankinta on niin henkilökohtainen, kahden ihmisen välinen asia, ettei se oikeastaan kuulu muille

Äiti, saanks mä vähän pelaa? Pliiiis...

Pikku kakkosella on hyvät sivut, ellei jopa loistavat. Siellä voi katsella lastenohjelmia tai pelata pelejä. Sieltä löytyy myös askartelu -ohjeita ja muuta touhua lapsille.

Hugo on saanut katsella sieltä ohjelmia. Mummi oli opettanut käyttämään tietokoneen hiirtä ja nopeasti poika oppikin, miten piirrettyjä pystyy vaihtamaan toiseen.

Sitten kokeilimme pelien pelaamista.

Ensin sujui hyvin. Oli hauskaa ja Hugo oivalsi, mitä milloinkin pitää tehdä. Hittejä olivat etsi eroja - pelit, värittäminen ja leipomispelit.

Vähän jännittävämpiä pelejä olivat esimerkiksi oktonautit, jossa seikkailtiin sukellusveneellä ja väisteltiin "pahiksia", kuten haita tai laavaa.

Hugo pelasi hampaat irvessä, koko keho jännittyneenä. 

Tunnin kuluttua ilmoitin, että pelaaminen riittää tältä päivältä ja laitoin koneen kiinni.

Aloitetaan siitä, että Hugo on aina ollut kauhean kiltti lapsi. Harmitus on lähinnä näkynyt itkuna ja murjottamisena.

Nyt poika sai kuitenkin kunnon RAIVARIT. Itki ja karjui samaan aikaan, löi, heitteli tavaroita ja paiskoi ovia. Harmistus pelin lopettamisesta yhdessä väsymyksen ja nälän kanssa aiheutti kaaoksen. Tilanteen ratkaisi se, että pidin Hugoa tiukassa syleilyssä niin  kauan, että rauhoituttiin. 

Namu onneksi nukkui koko episodin ajan.

Hugon rauhoituttua menimme pojan autosänkyyn ja luin monta kirjaa väsyneelle pojalle.

Seuraavana päivänä Hugo halusi taas pelata ja mairittelu alkoi: "Äiti, saanko mä pelaa, pliis, pliis, pliis.."

No kokeillaan, ajattelin. Jos se eilinen kohtaus tosiaan oli kaikkien olojen summa. Pelaamisen loputtua alkoi taas murjotus, itku, kiukuttelu, typerä paiskominen ja muu.

JOTEN nyt meillä on sääntönä: 4-vuotias ei pelaa, yksinkertaisesti.

Lapsi, joka on yleistyytyväinen, iloinen, leikkisä ja kiltti, muuttuu vihreäksi hirviöksi, kun ei saa pelata tai häviää pelissä.

Mieluummin pidän Hugon kuin hulkin.

Tarhaikäisten pelaaminen jakaa mielipiteitä

Olen avannut useita keskusteluja pienten lasten pelaamisesta. Aihe jakaa mielipiteitä moneen suuntaan, ja välillä kommentit otetaan hyvinkin henkilökohtaisesti, vaikka yleisellä tasolla puhuttaisiin. Pelilaitteitahan on jokaisen kodissa nurkat pullollaan (kännykät, tietokoneet, pleikkarit, tabletit).

Keskusteluissa monet puolustivat pienten pelaamista. Pelaaminen on hyvä, jos se on ohjattua ja siinä on kontrollia. Ja jos pelit ovat opettavaisia.

Monet painottivat sitä, että nyt on menossa uusi aika, digitalisoitumisen ja videopelien kultakausi. "Meidän aikana ei ollut tälläisiä laitteita. Se on nykyaikaa".

Voin myöntää, että itseltäni löytyy useita huolia, kun puhutaan pienten (tarhaikäisten) lasten pelaamisesta. Piirretyt ja pelit ovat varsin helppo lapsenvahti. Vanhempi saa rauhassa puuhailla omiaan, kun lapsi ei ole koko ajan vaatimassa huomiota.

Tarhaikäinen vasta opettelee käyttäytymissääntöjä; mitä tehdä kun harmittaa? Milloin pyydetään anteeksi? Miten riitatilanteet ratkaistaan? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Jos joku vanhempi nyt väittää, että heidän oma tarhaikäisensä osaa jo käsitellä kaikki nämä tilanteet ja tunneskaalat, niin silmät auki. Jopa alakoululaisten kanssa painitaan samojen sosiaalisten kohtaamisien parissa.

Huolestuttavaa on, ettei todellista tietoa siitä, miten pelaaminen vaikuttaa pieniin lapsiin ole. Varmasti monenlaista tutkimusta ja kokemusta on ihmisillä, hyvässä ja pahassa, mutta miksei niistä puhuta ääneen? Julkisesti?

Isompien lasten kanssahan puhutaan jo siitä, miten sosiaaliset tilanteet ja kohtaamiset vaikeutuvat, koulutilanteet ja esiintymiset ahdistavat ja kaikki "kaverit" löytyvät netistä pelien varjoista.

Kärsiikö lasten keskittyminen myöhemmin, jos edessä onkin ruudun sijasta paperia?

Löysin muuten hyvän linkin, suosittelen: http://www.slideshare.net/vesanti/miss-lapset-surffailee-30345202

Pieni lapsi ei opi tai osaa käsitellä pettymystään, kun peli ei menekään niin kuin haluaisi tai pelin joutuu lopettamaan kesken. Ja pelihän on aina kesken. Pettymys purkautuu vihaisuutena, itkuna, raivona ja vinkumisena.

Lapsen mielikuvitus kärsii, kun tarinat on sepitetty elävästi valmiiksi, eikä heidän enää tarvitse itse keksiä leikeilleen tarinaa. Tällöin leikki kärsii, ja muuttuu yhä useammin pelejä peilaaviksi taistelu- tai zombileikeiksi.

Lapset joudutaan suostuttelemaan tai pakottamaan ulos. On ihanaa, kun lapsi haluaa itse lähteä ulos, oli ilma mikä tahansa, ja on etuovella jo vetämässä kenkiä jalkaansa.

Pelaamista ruinataan aina, kun on vähänkin "mälsää", eikä osata olla ilman pelaamista. Pelaaminen on hirveän helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Vähän niinkuin tupakan poltto. Lopettaessa kärsitään vierotusoireet.

Positiivistakin varmasti on, kuten logiikan kehittyminen, sorminäppäryys..

Entäs pelintekijöiden asettamat rajoitukset? Tuskin niitä on ilman syytä takakannen koristeeksi laitettu. 4-5 -Vuotiaat lapset pelaavat 7-8 -vuotiaille suunnattuja pelejä.

"Väkivalta on väkivaltaa, vaikka se tapahtuisi LEGO -maailmassa".

Onko se tietämättömyyttä vai välinpitämättömyyttä, kun ei katsota ikärajamerkintöjä ja lapselle hankitaan pelejä, joiden K=isompi kuin oma ikä.

LEGO BATMAN: ikäraja 7, sisältää väkivaltaa.

MINECRAFT: ikäraja 7, pelkoa, väkivaltaa ja online-pelaamista

Samassa pelissä voi olla myös eri ikärajat riippuen maasta, jossa peli on julkaistu.

Tämä nyt on varsinaista mamman vaahtoamista, mutta omasta mielestä asiaa!

Mitä mieltä sinä olet??

Kun kaiken takana on rakkaus..

"Lapset ovat kaikki kaikessa. Äiti on aina apuna, tukena ja läsnä. Äidillä on rajaton rakkaus."

Kun on ensimmäistä kertaa raskaana, odottaa malttamattomana pienen syntymää ja kaikkea sitä ihanaa, mitä lapsi tuo tullessaan. Samalla tulevan ajatteleminen voi tuntua jännittävältä ja jopa pelottavalta. 

Millainen äiti ja vanhempi minusta tulee?

Itse mietin äitiyttä paljonkin esikoista odottaessani. Olin 20-vuotias, vastavalmistunut ylioppilas ja tulossa äidiksi. Ystäviä samassa tilanteessa ei juurikaan ollut, ja tuttujen ihmisten asenteet vaihtelivat laidasta laitaan.

Sain kuulla lauseita, kuten;

- Nuoruus loppuu, kun saa lapsen.

- Katrin elämä menee pilalle, kun tekee lapsen. Opiskelut jää kesken.

- Liian nuoria, liian kakaroita.

Sekä

-ihanaa, just sopiva ikä tehdä lapsia!

-Sopii teille, onneksi olkoon!

-Me oltiin samanikäisiä, kun saatiin omat lapset.

Kannustuksen tärkeyttä ei voi edes kuvailla. Kun tuntui, että muilta sai kuulla vain läksytystä, pienikin kannustus tai onnittelu oli ihanaa. Sillä jaksoi. Onneksi meidän vanhemmat molemmin puolin olivat kannustavia, ihania ja tukea antavia!

Hugon synnyttyä huomasin, kuinka valtavan paljon oman äitini äitiys on vaikuttanut minuun ja antanut mallia. Monet ajatukset ja tavat kasvatuksessa heijastuvat omasta lapsuudesta.

Vaikka olen nyt jo aikuinen, iso tyttö, kahden lapsen äiti, en koskaan lakkaa olemasta lapsi äidilleni.

Kerran kysyin äidiltäni: "Milloinkohan lakkaan ihmettelemästä sitä, että olen ihan oikeasti saanut TYTÖN?" Viitaten tietysti kauniiseen tyttäreeni, Namuun.

Äitini vastasi: "Et koskaan." Koska ei hänkään ole lakannut ihmettelemästä minua.

Kun elämä antaa tai koettelee, on ihanaa huomata, että oma äiti on edelleen se ihminen, jonka kanssa haluaa kaikki ne tunteet ja tapahtumat jakaa. Mieheni lisäksi tietysti! 

Rexi - mummin jääkaappi :)

Lasten suusta: Jekku isille

Käveltiin Hugon kanssa tarhasta kotiin päin. 

"Äiti, mulla on hyvä idea. Se on jekku isille."

"Herään yöllä ja menen jääkaapille ja otan sieltä jäätelön ja laitan jäätelön päälle liimaa. Sitten menen makkariin ja sanon isille, että "Herää isi äkkiä! Tässä on sinulle ainoollinen jäätelö koko maailmassa. Syö se äkkiä!"

"Sitten isi syö sen ja huutaa: AAAAAAAAA! kun jätski juuttuu sen kieleen kiinni."

"Eiks ollutkin hyvä jekku?"

Lasten suusta: Minkälaisia enkelit ovat?

Istuimme Hugon kanssa iltapalalla ja teimme puuhalehteä, jossa tarhaikäisiltä lapsilta oli kysytty: minkälaisia enkelit ovat?

Vastauksina oli, että enkelit ovat kilttejä, auttavaisia, vanhoja ja nuoria, ja että he asuvat pilven päällä.

Luin näitä siis ihan itsekseni, kun kysyin Hugon mielipidettä.

"Minkälaisia enkelit ovat?"
"Enkelit ovat aika isoja, karvaisia ja äreitä.
Niinkuin Jorma on."

Jorma oli Hugon isoeno, joka pilven reunalla istuu ja edustaa taivaan kaikkia isoja, karvaisia ja äreitä enkeleitä. 

Lasten suusta: Asterix & Obelix

Namu kökötti äidin vatsassa ja maha oli suurempi kuin korispallo. Vesipullo oli turvallisesti aina äidin taskussa.

Talvitakit päällä äiti ja Hugo kävelivät aamusella tarhaa kohti. Kevätaurinko heijasti varjot tielle.

"Äiti! Mehän ollaan niinkuin Asterix ja Obelix!" Hugo hihkaisi osoittaen maahan.
"Ja meillä on taikajuomaakin!" Hugo sanoi osoittaen äidin taskuun. 

Niinpä me siis hörpimme taikajuomaa, pamauttelimme roomalaisia taivaisiin ja oltiin hurjan vahvoja koko matkan tarhalle asti.