Pieni, rohkea, uskomaton tyttömme

Olen usein pyöritellyt ajatusta omasta blogista. Monesti olen aikonut aloittaa, mutta aina se on kaatunut näihin lauseisiin päässäni: "Ei kukaan sitä lue, en mä osaa, ei meille mitään koskaan tapahdu".

Nyt vihdoinkin aloitan tämän!

Olen saanut rohkeutta pieneltä tytöltäni, jota ihailen jo nyt hänen ollessa vasta kolme kuukautta vanha. Koen tärkeäksi jakaa sen, mitä täällä koemme, jotta samoissa asioissa painivat lukijat saavat huomata, etteivät ole yksin.

Namu syntyi normaalisti, oli niin sanotusti "helppo synnytys". Kyllähän tyttö ilmoitteli tulostaan supistelemalla, kolme päivää. 

Muistan, miten odotin kuulevani sen kirkkaan parkaisun niinkuin isoveljensä syntyessä. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja pian kätilö häipyikin huoneesta tyttö sylissään. Muutaman minuutin kuluttua tyttö tuotiin takaisin, oli ollut lisähappea ottamassa. Napanuora oli ollut kerran kaulan ympäri tiukalla lenkillä, mutta kaikki oli hyvin.

Ilokaasuhuuruisena ja väsyneenä sain tytön syliini. Namu oli pieni, punainen ja naama oli kuin pienen söpön örkin. Kirjaimellisesti. Ne olivat kyllä kauneimmat turvonneet kasvot, mitä olin koskaan nähnyt.

Pääsimme osastolle ja kaikki oli hyvin. Tyttö ei itkenyt ollenkaan, ehkäpä olin niin nopeasti täyttämässä hänen tarpeitaan :D Hämmentävintä tässä on se, että olin henkisesti valmistautunut oikein tuittupäiseen pakkaukseen, sillä omat hormoniheittelyt raskausaikana olivat ihan toiselta planeetalta. 

Huomasin, miten tyttö ei jaksanut avata vasenta silmäänsä. Välillä yritin vähän auttaa, ja hän saikin siristettyä hetkeksi ennen kuin silmä painui taas kiinni. Mainitsin tästä hoitajalle. 

En osannut kunnolla huolestua. Ajattelin, että kaikki johtuu varmasti turvotuksesta, ja palautuu kunhan aikaa kuluu. Olihan synnytyksestä tosiaan kulunut alle 24 tuntia.

Toisena päivänä, lähtöpäivänä, tapasimme lääkärin. Hän käänteli ja pyöritteli Namua. Hoitaja oli kertonut jo silmähuomiostani ja toki kerroin myös itse.

Lääkäri tutki tarkemmin tytön kalloa ja sanoi, että kyseessä on mahdollisesti pääkallon ennenaikainen luutuminen. Toinenkin lääkäri pyydettiin paikalle antamaan arviotaan. 

Tyttö oli rauhallinen, niin reipas, vaikka retuutettiin.

Lääkäri kertoi, miten vauvan kallossa on saumoja, ja ainakin yksi niistä, oikealla etulohkolla on todennäköisesti luutunut kiinni raskausaikana vatsassa. Sauman kohdalla tuntui harjanne, kun sormilla tunnusteli.

Syytä ennenaikaiselle luutumiselle ei tiedetä, eikä se voi korjautua itsestään, vaan tarvitaan leikkaus. 

Yritin vain käsittää tätä kaikkea. Oma kaunis lapseni, tietysti terve. Ai ei? Mitä?

Saimme lähetteen Husukeen lisätutkimuksiin. Kutsu tulisi postissa kotiin.
Tarkistettiin vielä, että tyttö syö rintaa hyvin ja saimme luvan lähteä kotiin. Arkea tulisi jatkaa ihan normaalisti.


Lääkärin jälkeen menin ruokalaan istumaan hiljaisuuteen. Ahdisti, kun ei ollut mitään yksityistä tilaa, jossa olisi voinut hetken sulatella. Soitin Mikikselle ja äidille. Mikis meni totaaliseen paniikkiin, ja rauhoittelin häntä, vaikka sisällä kupli oma paniikki. En millään käsittänyt, mitä lääkäri oli juuri kertonut, vaikka pyöritin sanoja uudestaan ja uudestaan päässäni. Shokki taisi tulla kyllä kaikille läheisille.

  Kotona odotti innokas isoveli uutta siskoaan. Hugo juoksenteli pitkin pihaa ja kertoi kaikille vastaantuleville naapureille uudesta siskosta. Kotona oli puhdasta, lattiatkin pesty ja ruokaa valmiina. (Kiitos äidille!) 

Niin alkoi meidän arki ja odotus tulevasta..