Eräs päivä sain päähäni ajatuksen: risti kaulaan.
Kokeilin laittaa rippilahjaksi saamaani timanttista ristiä kultaketjussa, mutta auta armias, ei toiminut. Näytti niin tyhmältä, tuntui tyhmältä. Annoin asian siis olla.
Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Se oikein hankasi aivoja; risti kaulaan.
Näin jopa unen, jossa istuimme Mikiksen kanssa sairaalan odotustilassa huonoilla penkeillä ja Namu oli leikkauksessa. Koskettelin kaulaa ja olin hipelöiväni ristiä. Paitsi, ettei kaulassa ollut mitään ristiä. Ahdisti.
Sattumalta Tikkurilassa seikkaillessa Mikiksen ja Namun kanssa kuljimme koruliikkeen ohi. Taas tuli ajatus: risti kaulaan.
Menimme liikkeeseen ja sanoin myyjälle etsiväni ristiä. Tuntui hämmentävältä, nololtakin, sanoa, että itsellenihän minä sitä etsin. Ja sen jälkeen hirveällä puheripulilla: "..kun meillä on tytöllä leikkaus tulossa, niin sen takia.. Ei me kyllä mitään uskovaisia olla.. tuntuu, että tarvii sen kumminkin..."
Risti löytyikin. Sanoman kera.
VOIMA. Sitähän oikeastaan ristiltä juuri hainkin. Anna voimaa silloin, kun omat ovat lopussa. (kuten unessa).
Toisaalta yhdistän ristin vahvasti suojelemiseen. Nyt kun ostin ristin, meidän perhe on suojeltu.
TOTUUS ON VÄKEVIN VOIMA. Otin sanoman heti omakseni. En voi sulkea silmiä tai kääntää päätä pois tulevilta vaikeilta ajoilta. Parempi kohdata ne. Ajatella niitä. Puhua niistä. Itkeä niitä. Tuntea tulevat koitokset jo etukäteen.
Se on kumma juttu, että ensimmäinen oma reaktio oli: "en mä mikään hihhuli oo", kun piti ristiä julkisilla paikoilla. Hölmöähän tuo on. Sehän nyt ei ole kenenkään asia, miksi kukin kantaa ristiä tai mihin uskoo. Eihän tuo omaa käytöstä itselläni muuta, korkeintaan sisäistä sekamelskaa vaan helpottaa.
Kaikki toivo tytön puolesta. Kaikki voima meille vanhemmille ja läheisille. Kaikki rakkaus omille lapsille. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti