Karkkii & Leijonanmieltä: Tarhaikäisten pelaaminen jakaa mielipiteitä

Olen avannut useita keskusteluja pienten lasten pelaamisesta. Aihe jakaa mielipiteitä moneen suuntaan, ja välillä kommentit otetaan hyvinkin henkilökohtaisesti, vaikka yleisellä tasolla puhuttaisiin. Pelilaitteitahan on jokaisen kodissa nurkat pullollaan (kännykät, tietokoneet, pleikkarit, tabletit).

Keskusteluissa monet puolustivat pienten pelaamista. Pelaaminen on hyvä, jos se on ohjattua ja siinä on kontrollia. Ja jos pelit ovat opettavaisia.

Monet painottivat sitä, että nyt on menossa uusi aika, digitalisoitumisen ja videopelien kultakausi. "Meidän aikana ei ollut tälläisiä laitteita. Se on nykyaikaa".

Voin myöntää, että itseltäni löytyy useita huolia, kun puhutaan pienten (tarhaikäisten) lasten pelaamisesta. Piirretyt ja pelit ovat varsin helppo lapsenvahti. Vanhempi saa rauhassa puuhailla omiaan, kun lapsi ei ole koko ajan vaatimassa huomiota.

Tarhaikäinen vasta opettelee käyttäytymissääntöjä; mitä tehdä kun harmittaa? Milloin pyydetään anteeksi? Miten riitatilanteet ratkaistaan? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Jos joku vanhempi nyt väittää, että heidän oma tarhaikäisensä osaa jo käsitellä kaikki nämä tilanteet ja tunneskaalat, niin silmät auki. Jopa alakoululaisten kanssa painitaan samojen sosiaalisten kohtaamisien parissa.

Huolestuttavaa on, ettei todellista tietoa siitä, miten pelaaminen vaikuttaa pieniin lapsiin ole. Varmasti monenlaista tutkimusta ja kokemusta on ihmisillä, hyvässä ja pahassa, mutta miksei niistä puhuta ääneen? Julkisesti?

Isompien lasten kanssahan puhutaan jo siitä, miten sosiaaliset tilanteet ja kohtaamiset vaikeutuvat, koulutilanteet ja esiintymiset ahdistavat ja kaikki "kaverit" löytyvät netistä pelien varjoista.

Kärsiikö lasten keskittyminen myöhemmin, jos edessä onkin ruudun sijasta paperia?

Löysin muuten hyvän linkin, suosittelen: http://www.slideshare.net/vesanti/miss-lapset-surffailee-30345202

Pieni lapsi ei opi tai osaa käsitellä pettymystään, kun peli ei menekään niin kuin haluaisi tai pelin joutuu lopettamaan kesken. Ja pelihän on aina kesken. Pettymys purkautuu vihaisuutena, itkuna, raivona ja vinkumisena.

Lapsen mielikuvitus kärsii, kun tarinat on sepitetty elävästi valmiiksi, eikä heidän enää tarvitse itse keksiä leikeilleen tarinaa. Tällöin leikki kärsii, ja muuttuu yhä useammin pelejä peilaaviksi taistelu- tai zombileikeiksi.

Lapset joudutaan suostuttelemaan tai pakottamaan ulos. On ihanaa, kun lapsi haluaa itse lähteä ulos, oli ilma mikä tahansa, ja on etuovella jo vetämässä kenkiä jalkaansa.

Pelaamista ruinataan aina, kun on vähänkin "mälsää", eikä osata olla ilman pelaamista. Pelaaminen on hirveän helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Vähän niinkuin tupakan poltto. Lopettaessa kärsitään vierotusoireet.

Positiivistakin varmasti on, kuten logiikan kehittyminen, sorminäppäryys..

Entäs pelintekijöiden asettamat rajoitukset? Tuskin niitä on ilman syytä takakannen koristeeksi laitettu. 4-5 -Vuotiaat lapset pelaavat 7-8 -vuotiaille suunnattuja pelejä.